Heinäkuussa on hyvä askeltaa Juha ”Watt” Vainion Käyn ahon laitaa -rallin tahdissa. Kukaan ei estä kun mennään ilman paitaa. Aika alkaa olla kypsä nyt, että voi nauttia kesästä – kun ”järjestelmä tarpeeksi on mua lypsänyt.”
Junnu vetoaa riimityksessään suomalaisen ikiaikaiseen luontorakkauteen ja herravastaisuuteen: ”Viranomaiset saa mua turhaan etsiä. Vielä riittää sentään jonkin verran metsiä”. Samoin tämä haavekuva vie mennessään: ”Siellä missä käki vielä kehtaa kukkua, siellä sammalvuoteella on hyvä nukkua.”
Heinäkuussa on lupa kuulla vain suvituulen kutsua ja antaa viedä sen mukanaan yhä uudelleen.
Maatalouden valta-aikana kesäloma koitti vasta loppusyksyllä. Palkollissääntö vuodelta 1865 takasi, että vuosipalveluksessa ollut vähäisinkin renki ja piika saivat viikon loman elonkorjuun jälkeen. Loma ajoittui pyhäinmiesten päivään. Puhuttiin pestuuviikosta. Työntekijät vaihtoivat usein taloa, kun pestautuivat seuraavaksi vuodeksi töihin.
Nykyisin suomalaisen kesäloma kestää noin 30 päivää. Kesäloma sekä talviloma ovat teollistuneen yhteiskunnan peruja 1970-luvulta, jolloin säädettiin vuosilomalait.
Työaikalait uudistuvat tällä tietämällä ensi vuoden alusta. Uusinta uutta on ”joustotyöaika”, jolla tarkoitetaan ajasta ja paikasta riippumatonta työtä, ilman työnantajan ”välitöntä ohjausta ja valvontaa”. Myös mahdollisuus pidempiin ylitöihin lisääntyy.
Monessakaan työssä tuskin tarvitaan enää kellokorttia, omaa työhuonetta tai edes omaa leposohvaa. Sietäisi kuitenkin harkita jokaisen ammattiryhmän kohdalla, onko ammatin näkökulmasta järkevää luopua jokapäiväisestä työpisteestä ja sotkea työ- ja vapaa-ajan raja. Maisemakonttori tuntuu monesti maanpäälliseltä helvetiltä, jossa on pakko kärventyä äänekkäiden suupalttien selvityksiin mummonsa suonikohjuista, kun samaan aikaan pitäisi keskittyä työntekoon.
Työpaikka ei ole seurustelua varten. Sitä varten on kahviloita, linja-autoja sekä nuorisoseurantaloja.
Junnu Vainion riimeissä ahon laitaa kulkevan lomailijan ei tarvitse seurata mediaa. Kun pakenee luontoon, silloin ei välitä kuulla yhtään uutista ”sen raatikaisen tuutista.” Sammalvuoteella ”Kahila ei laula, eikä höyry selosta”.
Aikalaistarinoiden mukaan Junnu nappasi sanoituksiinsa esikuvat tosielämästä. Ja sitähän hänen nuoruudessaan 1950- ja 60-luvuilla riitti, kun ei ollut joutavia tositelevisio-ohjelmia.
Käyn ahon laitaa -kappale syntyi vuonna 1979 tiettävästi Kotkan suunnalla Kaunissaaressa, jossa Junnu kesäisenä päivänä grillaili toimittaja Raimo Vesan kanssa. Totuttuun tapaansa Junnu yhtäkkiä kaivoi kynän ja paperin esiin ja raapusti sanat muistiin. Raatikaisella hän viittaa Yleisradion pääjohtajaan, Kahila on uutistenlukija Heikki Kahila ja ”höyry” urheiluselostaja Raimo Häyrinen.
Mediapaasto tekee kesälomalla hyvää. Nykyään se käy helposti, kun suurin osa tarjonnasta hujahtaa sekunnissa toisesta korvasta ulos. Jopa arvovaltaisen, verovaroilla kustannetun Yleisradion toimittajat laitetaan pelleilemään, millä uskotaan lisättävän kiinnostavuutta. Epäilen, että käy päin vastoin.
Finlandia-palkittu kirjailija Jukka Viikilä toteaa Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjassaan, että ”saamamme tieto kaukaisista kulttuureista ei ole laadukkainta mahdollista.” Tämä johtuu seikkailijoista, joihin Viikilän mukaan pätee sama kuin keisareihin: ”heidän havaintonsa maailmasta ovat vähäisiä, koska he saavat siitä vain varta vasten heille luodun kuvan.”