Yhdysvaltain presidentti, kuka hän sitten aina onkin, esiintyy mielellään "vapaan maailman" johtajana. Viran nykyinen haltija ei tee tästä poikkeusta. Määritelmien mukaan vapaa maailma kattaa Suomen kaltaisen demokraattisen länsimaan. Tämä antanee oikeutta puuttua tämänkertaiseen valintaan muutamilla kommenteilla.
Yhdysvalloissa pidetään marraskuussa hyvin merkitykselliset presidentinvaalit. Tätä ennen on yleensä hyvin perustein voinut olettaa, ettei lopulta ole suurtakaan väliä sillä, kumman puolueen ehdokas maassa tulee valituksi.
Nyt on väliä. Presidentti George W. Bushin ensimmäinen kausi on oleellisesti muuttanut Yhdysvaltoja ja maailmaa, eikä suinkaan parempaan suuntaan.
Hallitusten politiikat voivat onnistua tai epäonnistua. Virhearvioita voidaan tehdä, samoin vääriä päätöksiä. Siinä ei olekaan suurin ongelma. Bushin tapauksessa suurin ongelma voidaan kiteyttää vaikkapa lainaukseen hänen viimeviikkoisesta lehdistötilaisuudestaan:
"Minulla on usko, vahva usko, että vapaus ei ole tämän maan (Amerikan) lahja maailmalle. Vapaus on Kaikkivaltiaan lahja jokaiselle miehelle ja naiselle tässä maailmassa. Ja vahvimpana valtiona maan pinnalla meillä on velvoite auttaa vapauden leviämistä (...) Minun työni presidenttinä on johtaa tätä valtiota ja edesauttaa maailman saamista paremmaksi paikaksi."
Juuri tästä pulmat alkavat, eivätkä ne olekaan pieniä pulmia.
Bush "syntyi uudelleen", sai uskonnollisen herätyksen noin 40-vuotiaana. Sen jälkeen vakaumus on ollut vahva; päivittäiset rukoushetket kuuluvat Valkoisen talon rutiineihin.
Ei ole pahaa sanottavaa siitä, että poliittisella johtajalla on uskonnollinen vakaumus. Mutta silloin, kun joku ilmoittaa olevansa Kaikkivaltiaan asialla kaikkien muiden puolesta, aletaan olla todella ohuilla jäillä niin teologisesti kuin poliittisesti. Suomalaiseen vähäeleiseen luterilaisuuteen kasvaneesta tämä on yksinkertaisesti vastenmielistä, mutta vakavampaa on, että se voi olla myös vaarallista.
Demokratian ajatus on se, että valta on kansan valtaa. Vaaleilla valitut johtajat ovat viime kädessä vastuussa kansalle, eivät muille. Ajatus hallitsijan ja jumalan erityisestä yhteydestä kuuluu Euroopassa kaukaiseen historiaan, kun itsevaltaiset kuninkaat pönkittivät sillä valtaansa.
Ei Bushkaan sentään tällaisia suoraan puhu, mutta näiden ajatusketjujen tulkinta ei vaadi kummoistakaan sisällönanalyysia. Kysymys kuuluu, kenelle hän katsoo olevansa vastuussa, kun taistelee Hyvän puolesta Pahaa vastaan.
Bushin eräänlaista jääräpäisyyttä on laajasti ihmetelty, mutta kritiikkiin ei tarvita vastauksia, koska ei ole epäilyä. On sisäinen varmuus olemisesta oikeassa. Se riittää perusteluksi.
Kautta maailmanhistorian ovat pahinta jälkeä saaneet aikaan sellaiset johtajat, jotka ovat olleet itseään suuremmalla asialla. Aate, vakaumus ja ideologia kuuluvat politiikassa asiaan. Varmuus omasta oikeassaolosta ideologian tai uskonnon nimissä ei siihen kuulu.
Vapauden nimissä hyökätään kokonaista kaupunkia vastaan rangaistuksena siitä, että sikäläinen rosvojoukko lynkkasi neljä ihmistä. Kuolleita on jo satoja.
Osa amerikkalaista julkisuutta on kritisoinut Bushia äärimmäisen purevasti. Uutiset Irakista tuovat esiin maan, johon on syntynyt järjetön ja koko ajan raaistuva sotku ilman mitään ulospääsyä. Hallinto näyttää kertoilevan puolitotuuksia, valehtelevankin. On noussut esiin perusteltu epäily, olisivatko syyskuun 2001 terrori-iskut sittenkin olleet estettävissä.
Mutta mikään kritiikki ei tunnu purevan. Bush ei myönnä virheitä, sillä virheitä ei ole tehty. Kaikki on oikeutettua, sillä se tehdään rauhan ja vapauden puolesta. Vapauden, joka on Kaikkivaltiaan lahja.
Tässä ajattelussa presidentti ei suinkaan ole yksin. Amerikkalainen uskonnollinen äärioikeisto on vahva liike.
Vaikutusta tehostaa, että Bushin taustajoukoilla näyttää olevan erittäin vahva ideologinen vakaumus: missio siitä, kuinka Amerikan tulee toimia. Yhdysvaltoja johtaa hyvin erikoinen uskonnollisen fundamentalismin ja kovan oikeistolaisen ideologian yhdistelmä. Se on jakanut maan sisäisesti, se on vieroittanut Amerikan vanhoista ystävistään. Sen toimiin ei näytä olevan vaikutusta sen paremmin perustellulla kritiikillä kuin tosiasioillakaan.
Tämä joukko johtaa erittäin tehokasta armeijaa, joka on parhaillaan uusimassa myös ydinaseajatteluaan ja -teknologiaansa. Kun ihmiskunnan vapautta edistetään, siihen tulee olla toimivat vehkeet.
Ellei tämä ole arveluttavaa, mikä sitten on?
Fundamentalismi, kiihkomielisyys yhtäällä ruokkii vastaavaa ilmiötä toisaalla. Bushin hallinto näyttää tekevän kaikkensa, jotta terrorismin vastainen kamppailu kärjistyisi uskonsodaksi. Irak oli diktatuuri, mutta se oli myös maallinen valtio ilman terroristiyhteyksiä. Nyt se on islamilaisten ääriliikkeiden ja terroristien avoin harjoituskenttä, ja vihollisetkin ovat tiedossa. Eivät vain amerikkalaiset, vaan kaikki vieraat.
Mitä teki Espanja Madridin terrori-iskun jälkeen? Ei pommittanut Marokkoa, vaan etsi ja jäljitti muutaman hengen fanaatikkoryhmän, joka lopulta räjäytti itse itsensä. Kyse oli rikollisista yksilöistä, ei rikollisesta uskonnosta tai valtiosta. Terroristit tuhottiin, lisää vihaa ja pelkoa ei lietsottu.
Niinpä, edessä ovat tärkeät vaalit. Valinta on amerikkalaisten äänestäjien käsissä - toivottavasti heidän, eikä äänestyskoneiden. Vapaa maailma kaipaa Amerikalle johtajaa, jonka suusta sanat vapaus ja demokratia kuulostavat siltä, miltä niiden pitäisikin: esikuvilta, ei irvikuvilta.