riitta.korkeakivi@kaleva.fi
Suomalaiset tykkäävät vapaaehtoistoiminnasta. Jos mitataan osallistumista kotimaiseen ja kansainväliseen avustustoimintaan, niin itsekkyydestä moitittu kansa on ihmeen yhteisvastuullista ja solidaarista.
Kaiken ikäiset ovat valmiita uhraamaan vapaa-aikaansa ja energiaansa toistensa palvelemiseen. Järjestöjen kannalta suurin ongelma on siinä, kuinka saada aktiivit sitoutumaan.
Monet palvelumuodot, kuten ystäväpalvelu vaativat pitkäjänteistä sitoutumista. Suhdetta ei voi katkaista hetken mielijohteesta juuri, kun toinen osapuoli on siihen tottunut. Iso kysymys on, pystyvätkö nykyihmiset sitoutumaan.
Kiireisimmät osallistuvat mielellään keikkaluonteisiin tempauksiin, joissa voi tehdä hyvää sitoutumatta pitemmäksi aikaa. Kaikkein passiivisimmat tarvitsevat vain tilinumeron.
Huoli ilmastonmuutoksesta ja muista globaaleista ilmiöistä saa nuoret liikkeelle. He haluavat osallistua vaikuttamalla myös järjestöjen sisällä. Nuoret kannattaisikin ottaa mukaan enemmän järjestöjen rakenteelliseen toimintaan. Heidän ideansa voisivat olla kullan arvoisia. Tämä on huomattu ainakin Kirkon ulkomaanavussa, missä on kehitetty nuorille aikuisille suunnattu Changemakers-verkosto.
Talkoohenki elää yhä sitkeästi suomalaisissa, vaikka ympäristö muuttuu. Yhä harvemmin kokoonnutaan porukalla heinätöihin tai kirkon kattoa paanuttamaan. Sitä useampi on valmis osallistumaan arjen auttamiseen.
Järjestöissä tiedetään, että suomalaisilla on suunnaton halu auttaa ja helpottaa niiden elämää, joilla on vaikeaa. Vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan osallistuvat kaipaavat myös seuraa ja vertaisryhmää itselleen tai vaikkapa vain hyödyllistä ajankulua.
Virkeät eläkeläiset ovat haluttuja aktiiveja. Heillä on elämänkokemusta, kärsivällisyyttä ja aikaa. Tiukoissakaan paikoissa he eivät turhia hötkyile. Monet varhaiseläkkeelle jääneet hakevat sisältöä elämäänsä hoitamalla lapsenlapsiaan tai auttamalla vain avun tarpeessa olevia.
Vapaaehtoiset aktiivit, arjen enkelit ovat hyvinvointiyhteiskunnan tukipylväitä, jotka rientävät apuun, kun julkinen koneisto yskii. Sosiaali- ja terveyspalvelujen riittämättömyys on tosiasia. Kolmas sektori on jo pitkään paikannut sen puutteita.
Akuuttiin hätään syntyneistä leipäjonoista ja terveyspisteistä on tullut pysyviä palvelumuotoja. Mummun kammareita tarvitaan jatkossakin.
Rakennemuutos on jo olemassa. Ei tarvitse olla kummoinen ennustajaeukko tajutakseen, että monet palvelut, joita nyt tuotetaan verovaroin tulevat olemaan kansalaisten omilla harteilla, vaikka hyvinvointiyhteiskunta säilyykin. Omaisten ja naapurien apua sekä kansalaistoimintaa kysytään jatkossa entistä enemmän.
Tähän muutokseen on Suomessa vielä heikosti valmistauduttu. Ei ehkä vähiten siksi, että julkiset palvelut ovat olleet niin ylhäältä päin ohjattuja, ettei niihin ole jäänyt sopivaa saumaa vapaaehtoiselle kansalaistoiminnalle.
Suomessa ollaan melko kehittymättömiä sellaisessa kansalaistoiminnassa, jossa pystytään nostamaan ihmisten omaa aloitteellisuutta. Meillä on totuttu toimimaan paremminkin ihmisten puolesta kuin heidän kanssaan.
Vapaaehtoisten reservi on välttämätön osa hyvinvointia. Kuinka se saataisiin parhaiten hyödynnettyä, ja mitkä olisivat parhaimmat toimintatavat? Sitä miettii myös kymmeniä tuhansia aktiiveja kerännyt Suomen punainen risti Oulussa tänään.