EU-jäsenyyden ennakoitiin kutistavan Suomen peltopinta-alaa. Toisin kävi. Neljän viime vuoden aikana vainioiden määrä on karttunut 25 000 hehtaarilla. Näin siitä huolimatta, että paljon on luopuneiden, pienten tilojen viljelysarkoja varsinkin syrjäseuduilla jäänyt metsittymään. Peltoa on nyt Suomessa runsaat 2,2 miljoonaa hehtaaria.
Maaseudulla vähänkin liikkuvat havaitsevat, mistä yllättävä muutos johtuu. Aika usein putkahtaa näkyviin raivioita, joskus jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. Niiden keskellä on muhkeita kanto- ja risuaumoja maatumassa.
Varsinkin navetoita isontavat maitotilat tarvitsevat lisää peltoa rehun tuottamiseen. Ja entistä enemmän alueita lannan levitykseen. Kun on sopivaa metsää, melko näppärästi sitä nykykoneilla viljeltäväksi muuttaa. Siinä ei kuokkaa tarvita. Ja omistajahan päättää, mitä hehtaareillaan tekee.
Vai päättääkö? Ehkä ei sittenkään. Maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja kävi syyskuun loppupuolella Pohjois-Savossa ja kertoi siellä viljelijöille, että tänä ja tulevina vuosina raivattaville maille ei maksetakaan LFA- eikä ympäristötukea. CAP-tuen jatkokin on epävarmaa. Pohjoista tukea tulisi, mutta se on vain muruja pöydältä. Eli raivata saa, mutta ei se enää kannattaisi.
Varsinkin maitokaupunkina tunnetun Kiuruveden viljelijät närkästyivät keskustalaisen ministerin sanoista sydänjuuriaan myöten. Moni jo isiensä perintönä maalaisliitto/keskustaa kannattanut talonpoika haki paikkakunnan pankista pois puolueen jäsenmaksuvaltakirjan. Viime lauantain Savon Sanomien mukaan siihen mennessä oli eroilmoituksensa keskustalle tehnyt 35 kiuruvetistä.
Muuallakin C-tukialueella on havaittu samanlaista liikehdintää, vaikkakaan ei yhtä laajana. Maataloustuottajien keskusliitossa torjutaan jyrkästi keskustan puoluetoimiston arvio, että ilmiö on MTK:n masinoima.
Jollakin tapaa Korkeaojan perusteet ymmärtää. Hänen mukaansa Suomessa on jo riittävästi peltoa. Mitä enemmän uutta tehdään, sitä vähemmän tukea riittää entisille hehtaareille. Niin on, kun potti on kokonaisuus. Silti peltoa raivanneet voivat oikeutetusti kysyä, eikö ministerikin ole puhunut tarpeesta laajentaa tiloja.
Niin lähellä, mutta niin kaukana ovat ajat, jolloin raivaamisesta maksettiin palkkiota. Vuonna 1987 tuli vuorostaan voimaan pellonraivausmaksu. Ruuan tuotantoon ei katsottu enää tarvittavan lisää maata. Koittikohan samalla aika, jolloin sanonta "vapaa talonpoika" siirtyi historiaan. Pellonraivausmaksun kantaminen tosin lopetettiin 1991, EU-jäsenyyden lähetessä.
Onhan maataloustuotannolle säädetty valtavat määrät lakipykäliä toisensa päälle toisen maailmansodan jälkeen. On ollut tuotannon rajoituksia, kesanto- ja paketointipalkkioita ja muuta kummaa. Maatalousmaan ostaminen oli pitkähkön aikaa luvanvaraista.
Vaikka jotakin vapautui, niin EU-jäsenyys toi mukanaan vyöryn uusia määräyksiä. Viljat on kylvettävä tiettyyn päivämäärään mennessä. Nautaeläimillä pitää olla korvissa numerolaput. Maidon ja sianlihan tuotannolle on tilakohtaiset kiintiöt. Kevätkesällä on jätettävä paksu lomakenippu valvontaviranomaisille, mikäli tukea aikoo saada. Jos kaiken luettelisi, listasta tulisi hengästyttävä.
Tuet ovat nyt noin puolet viljelijän tilistä. Mikäli ne menettää, maatila on huutavassa hukassa. Siksi tuen menetyksillä uhkailu satuttaa. Ministeri Korkeaoja on tiukoilla huomenissa, kun C-tukialueilta koottu lähetystö tapaa hänet kello 12.15 Helsingissä. On selityksen paikka. Tosin poliitikot osaavat sen. Epävarmaa silti on, rauhoittavatko ministerin sanat koko lähetystön tunnelmia.
Kylmässä maassa on kova työ repiä leipä pellosta. Kohtuullinen kompromissi on se, mitä nyt tarvitaan.