Presidentti George W. Bush piti torstaina palopuheen vapaan markkinatalouden puolesta. Hän sanoi, ettei Yhdysvaltain asuntomarkkinoilta käynnistynyt, lähes koko maailman lamauttanut rahoituskriisi oikeuta lisäämään talouden sääntelyä. Bush julistaa yhä oppia, että mitä vähemmän hallitukset puuttuvat markkinoiden toimintaan, sitä parempi.
Jotkut muutkin ultravapaan - vai pitäisikö sanoa älyvapaan - markkinatalouden profeetat puhuvat kauniisti järjestelmän puolesta, mutta myös heillä on vakava uskottavuusongelma. Tosiasiat sotivat heitä vastaan. Maailma ei ole kokenut koskaan ennen mitään sellaista, mitä nyt tapahtuu. Kriisin mittasuhteet ovat niin järisyttävät, että niitä on vaikea tajuta. Esimerkiksi maailman eläketurvarahastoista on kadonnut syöksyssä 3 200 miljardia euroa!
Globalisaatio tarkoittaa nyt raa´asti sitä, että meidät on sullottu samaan uppoavaan veneeseen. Koko maailma kärsii amerikkalaisten rahamarkkinapelureiden puhaltamasta kuplasta, joka räjähti ensin heidän omille silmilleen ja aiheutti sitten reaalitaloutta järisyttävän, tsunamin kaltaisen shokkiaallon. Kaikki ennustelaitokset kääntävät kilvan käyriä alaspäin. Yrityksiä kaatuu, ja työttömyys kasvaa. Euroalue on ajautunut taantumaan, eikä kukaan tiedä, mitä kaikkea vielä seuraa. Näkyvissä ole ainakaan mitään hyvää.
Lähes kaikki talousgurut ovat yksimielisiä siitä, ettei vastuuta tapahtuneesta voi vyöryttää talous-, raha-, budjetti- ja tulopolitiikan tai edes ammattiliittojen kontolle. Syyttävä sormi osoittaa länsimaisen kapitalismin perusperiaatteisiin.
Ovelat amerikkalaiset rahamarkkinapelurit käyttivät markkinatalouden vapautta hyväksi ilman, että viranomaiset, joille heidän seurantansa kuului, edes tajusivat, mitä he tekivät. Sen jälkeen kun totuus valkeni, vahinko oli jo tapahtunut. Siitä maksetaan kovaa hintaa myös Suomessa, jolla ei ole osaa eikä arpaa amerikkalaisten töppäilyissä.
Yksinkertainen johtopäätös tapahtuneesta tuntuu olevan eri puolilla sama: markkinoiden vapauteen on puututtava. Maailman 20 valtion korkein johto pohti uutta rahatalouden järjestystä Washingtonissa lauantaina, mutta mitään ei tapahdu käden käänteessä. Tapahtuneen vahingon vaikutuksia voidaan vain lievittää. Uusi nousu alkaa ennen pitkää, mutta kansantaloudet vajoavat sitä ennen syvään ja pitkään kuoppaan.
Suomella on tässä markkinatalouden kriisissä vielä oma erityispulmansa: tuloerojen ennennäkemättömän raju kasvu hyvin lyhyessä ajassa. Myös se syö samaan aikaan luottamusta markkinatalouden perusteisiin maassa, jossa ihmisten tasa-arvoinen kohtelu, tulonjaon oikeudenmukaisuus ja huolenpito vähäosaisista ovat olleet tärkeitä arvoja.
Suomella ja suomalaisilla yrityksillä on mennyt pitkään hyvin. Sen tuloksena syntynyt vauraus kasvattaa väkisinkin kerrannaisvaikutuksineen tulo- ja varallisuuseroja erittäin nopeasti. Kovalla työllä aikaansaadun tuloksen jakoon liittyy kuitenkin kaksi kyseenalaista piirrettä.
Ensiksikin on oikeutettua kysyä, ovatko yritykset jakaneet voittonsa oikeudenmukaisesti koko henkilöstölleen vai onko eliitti rohmunnut itselleen suhteettomat edut ja bonukset. Toiseksi on oikeutettua kysyä, miksi pääoma- ja palkkatulojen väliseen epäsuhtaan ei ole puututtu kovalla kädellä. Pääomatuloista maksetaan veroja vain 28 prosenttia, kun jo keskituloisen palkansaajan veroprosentti kipuaa yli 30:n. Hänen marginaaliveronsa on 6,9 prosenttiyksikköä kireämpi kuin vertailumaissa Euroopassa keskimäärin. Varallisuusverokin on poistettu.
Sekä pääministeri Matti Vanhanen että valtiovarainministeri Jyrki Katainen ovat myöntäneet, että tuo verotuksen epäkohta on olemassa. Se ei kuitenkaan lohduta, kun asia on tunnettu 1990-luvun alkupuoliskolta lähtien ilman, että sille olisi tehty mitään olennaista. Pääomaveroa on korotettu hieman ja tuloverotusta on kevennytty pikku hiljaa, mutta ero on yhä kohtuuton.
Globalisaatio selittää sitä, miksi Suomen hallitusherrat seisovat tumput suorana. Jos pääomatulojen verotusta kiristettäisiin reippaasti, suuri raha karkaisi ulkomaille vielä nopeammin kuin nyt tapahtuu. Varakkaathan siirtävät koko ajan omaisuuttaan Suomea keveämmän verotuksen maihin.
Kolmannen lommon vapaan markkinatalouden julkisivuun aiheuttaa työttömyyden nopea kasvu. Yritykset leikkaavat nyt vauhdilla henkilöstökustannuksiaan, vaikka monien taseet kestäisivät hienoista venymistä huippuvuosien
jälkeen. Se on pelin henki markkinataloudessa, mutta siitä voi seurata myös katkeruutta, joka purkautuu poliittisena turbulenssina eduskuntavaaleissa 2011. Vuoden 1995 muisto elää.