Irakilaisvankien pahoinpitelyskandaali voi vainota presidentti Bushia syksyn vaaleihin asti.
On paljon helpompi aloittaa sota ja miehittää maa kuin lopettaa sota ja vetää joukot kotiin. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush maksaa tästä yksinkertaisesta totuudesta hintaa, joka vain nousee mitä lähemmäksi marraskuun presidentinvaalit tulevat.
Kulunut viikko osoitti, ettei maailmaa järkyttävä skandaali irakilaisvankien epäinhimillisestä kohtelusta ole suinkaan loppuun käsitelty. Marraskuisten presidentinvaalien kannalta muun maailman antamalla tuomiolla ei ole kyynisesti ajatellen paljonkaan merkitystä. Sitäkin enemmän vaalitulokseen vaikuttaa se, miten amerikkalaisäänestäjät reagoivat kuvottaviin uutisiin ja valokuviin.
Bushin suosiolukemat putosivat tällä viikolla alemmiksi kuin kertaakaan hänen virkakaudellaan. Mielipidetiedusteluissa haastateltujen enemmistö katsoo nyt ensimmäistä kertaa, että Irak olisi saanut jäädä miehittämättä. Kongressissa, jonka paikoista yli puolet täytetään uudestaan marrasvaaleissa, myös presidentin oman puolueen edustajat ovat yhtä lailla ensimmäistä kertaa panneet Bushin hallinnon edustajat lujille.
Avainkysymyksiä Bushin jatkomahdollisuuksien kannalta on useita. Laantuuko kohu ajoissa vai tuleeko vielä uusia paljastuksia? Jäävätkö ikävät uutiset Irakista kovasta talouskasvusta kertovien tietojen jalkoihin tai päin vastoin? Pystyykö demokraattien presidenttiehdokkaaksi valittava senaattori John Kerry hyödyntämään presidentin ahdinkoa? Vastauksia kahteen ensimmäiseen ei vielä ole. Kolmannesta tiedetään, ettei Bushin epäsuosio ole ainakaan vielä kääntynyt selkeästi Kerryn suosioksi.
Skandaalin taustoista on saatu paljon, joskaan ei kaikkea tietoa. Jo saadustakin informaatiosta voi tehdä johtopäätöksiä. Miehityssodan jälkihoitoon ei kiinnitetty etukäteen kylliksi huomiota. Vankilahallinto annettiin sopimattomiin ja kouluttamattomiin käsiin. Jos haluaa nähdä jotakin hyvää, sellaiseksi voi luonnehtia sen, ettei tapahtunutta, alkuvaiheen haparoinnin jälkeen, katsota läpi sormien. Kaikki pöyhitään pohjia myöten politiikassa, oikeudessa ja tiedotusvälineissä. Tässä on amerikkalaisen yhteiskunnan voima. Sen uskottavuus edellyttää, että syylliset tuomitaan ja että poliittisesti vastuulliset tekevät johtopäätökset.
Vastuullisten ja syyllisten nimilista on vielä epäselvä. Lukuisat merkit osoittavat silti, että hallinnon hyvinkin korkeilla edustajilla oli tietoa Abu Ghraibin vankilan tapahtumista paljon ennen kuin ne tulivat julki. Esimerkiksi Kerry on jo vaatinut puolustusministeri Donald Rumsfeldin eroa, mutta Bush on ainakin tähän asti asettunut tukemaan avainministeriään. Siitä huolimatta olisi yllätys, ellei joitakin päitä pantaisi vadille.
Tapahtumasarja on vain mutkistanut Irakin kriisin ratkaisua. Ranskan presidentti Jacques Chirac ja Saksan liittokansleri Gerhard Schröder tuomitsivat irakilaisvankien kohtelun torstaina kovin sanankääntein. Ulkoministeri Michel Barnier ilmoitti, että vaikka YK:n turvallisuusneuvosto antaisi tukensa kesäkuun lopussa tapahtuvaksi suunnitellulle vallan siirrolle Irakin väliaikaishallinnolle, Ranska ei aio lähettää joukkojaan Irakiin.
Bushille ainoa siedettävä uutinen on, että eri puolilla Irakia kiehuneet kapinapesäkkeet näyttävät ainakin jossakin määrin ja toistaiseksi rauhoittuneen. Huomion keskipiste on silti siirtynyt kotirintamalle, joka ratkaisee Bushin poliittisen tulevaisuuden. Valittiinpa Valkoiseen taloon Bush tai Kerry, seuraava presidentti saa Irakista ikävän perinnön.