Suomen vankiloissa on havaittu rikollisuuden periytyminen sukupolvelta toiselle. Kyse ei ole genetiikasta vaan lähinnä lasten ja nuorten kasvuoloista. Niihin pitää voida puuttua.
On epäilemättä sellaisiakin elämäntarinoita, joissa edellisen sukupolven ajautuminen rikoksiin toimii seuraavalle polvelle kuin rokotuksena: ongelmien seuraaminen läheltä auttaa välttämään niitä.
Kalevassa keskiviikkona julkaistun uutisen mukaan vankilaan joutuneen vanhemman perintönä ei kuitenkaan näy siirtyvän niinkään immuniteetti kuin alttius rikoksiin ajautumiselle. Rikosseuraamuslaitoksen ylilääkäri Heikki Vartiainen muistuttaa, että Suomessa kärsitään nykyään vankeustuomioita jo kolmannessa polvessa. Ilmiö on hälyttävä.
Kyse tuskin on paljonkaan biologisista perintötekijöistä. Vartiaisen näkemyksen mukaan rikollisuuden periytyminen kertoo sekä perheiden ongelmista että yhteiskunnan muutoksesta. Nyky-yhteiskunta on yksinkertaisesti niin vaativa, etteivät kaikki enää selviä sen paineissa.
Huono-osaisuuden periytyminen ei ole suomalainen erityisilmiö, tuskin rikollisen käyttäytymisenkään siirtyminen. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että asian edessä nostetaan kädet pystyyn.
Perusteet asiaan puuttumiselle voi hakea vaikkapa YK:n lasten oikeuksien julistuksesta. Sen mukaan lapsen tulee nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen.
Se vaikea kysymys on, miten auttaa perheitä, joissa vanhemman rikollisuus on työntänyt elämän raiteilta. Suomen vankiloissa istuvista vangeista yhdeksän kymmenestä kärsii päihderiippuvuudesta ja joka toinen jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä. Se nostaa auttamisen vaikeuskerrointa.
Niin sanottu varhainen puuttuminen lienee tehokkain tapa estää rikollisuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle. Puuttumiseen on sisällyttävä ainakin perheen taloudellisen ja sosiaalisen aseman tukea lähtien siitä, että perheellä on kunnollinen asunto ja pöydässä ruokaa.
Tehokkaan puuttumisen ja tuen tarjoamisen tiellä on kuntien ja valtion rahapula, samoin ne leikkaukset, jotka tehtiin jo 1990-luvun lamavuosina perheille suunnattuun sosiaaliapuun. Perhetukien kustannuksia pitäisi kuitenkin verrata siihen, kuinka kalliiksi nuoren syrjäytyminen tai vankilakierre tulee sekä inhimillisiltä että rahallisilta kannalta.
Vanhempien itsensäkin vastuuta pitää kuuluttaa. Harva vankilakierteeseen ajautunut isä tai äiti haluaa lapsestaan mafiatyylisesti rikollisperheen perinteen jatkajaa. Kyse on kuitenkin siitä, pystyvätkö vanhemmat vastuunsa kantamaan. Aina eivät pysty.
Ehkä kouluissakin voitaisiin tehdä nykyistä enemmän riskiryhmään kuuluvien lasten elämän tukemiseksi. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan kouluissa lapset ja nuoret tulevat liian jyrkästi jaetuiksi menestyjiin ja menestymättömiin ongelmalapsiin.
Terveen itsetunnon kehittymiseksi jokaisesta lapsesta ja nuoresta pitäisi pystyä kaivamaan esiin hänen hyvät taipumuksensa. Se on usein helpommin sanottu kuin tehty, mutta silti siihen pitää pyrkiä.