"Elämme aikaa, jolloin vanhojen ihmisten pitää olla läpinäkyviä kuin lasi. Emme haluaisi huomata heitä."
Näin todetaan Henning Mankellin romaanissa Italialaiset kengät, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Saareen erakoitunut kirurgi, 66, seisoo aamuisin jäisessä meressä tunteakseen olevansa elossa.
Eeva Kilven Unta vain -teoksen (2007) nainen, 78, puolestaan on kesän yksin metsämökillään, muistelee ja kadehtii pystyyn kuolevan heinän rauhaa.
Kilven teoksen kysyntä kirjastoissa kertoo siitä, että kaivataan vanhuutta sisältäpäin, kokemuksena kuvaavaa kirjallisuutta.
Tutkimusta, raporttia ja suunnitelmaa kun on piisaksi asti. Kilpi on kirjailija, joka isommitta kohuitta on aina kohdannut lukijansa ja jonka kanssa ainakin yksi naislukijapolvi on varttunut.
Mankellin taustaksi mainittakoon, että Ruotsissa ilmestyy runsaasti isovanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta. Sen pastellia vastustaa Merete Mazzarellan teos Kun pelasimme Afrikan tähteä, joka tulee huhtikuussa suomeksi. Mazzarella kuittaa olevansa ilkeä anoppi ja mummo, jonka mielestä lastenlasten tulee oppia odottamaan eikä vaatimaan heti kaikkea suuna päänä.
Mummot myyvät nykyään hyvin. Ikänaiset ovat tulleet mainoksiin -- siis ne, joiden naama ei vielä muistuta kuivumaan jäänyttä kaurapuuroa, kuten Merja Virolainen hauskasti sanoo -- ja uusvanhat mummonmökit ovat hitti kiinteistömarkkinoilla. Mummojahan tulee aina uusia, totesi kiinteistömarkkinoija, ei ihan vailla alentuvuutta.
Mitä mielikuvia mummoon nykyisin yhdistyykään? Pehmoinen sana on paitsi kaupallistettu myös kierosti liitetty tulossa olevaan vanhuspommiin. Mummothan tutkitusti elävät vaareja kauemmin, osin siksi että ymmärtävät kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman merkityksen eloonjäämisessä näitä paremmin. Kari Hotakaisen Finnhitsien (2007) sanoin: taitavat käsitellä elämäksi nimettyä lajittelematonta sekajätettä.
Kilpi ja Mazzarella osoittavat, etteivät vanhat -- kutsutaan heitä nyt sitten seniorikansalaisiksi tai kolmannen, neljännen tai jopa viidennen iän edustajiksi tai millä muilla kiertonimikkeillä tahansa -- todellakaan ole yksi ja yhtenäinen terveyden- tai sosiaalihuollon paketti, josta riittää huoli- ja vaalipuhetta mutta johon ei tosiasiassa ole varauduttu. Ja jota siksi syyllistetään olemassaolostaan.
Ihminen vain vanhenee, ei muutu muuksi. Kilpi lainaa Andrew Marvellin ajatusta, että meillä kaikilla on ensin vaihe, jossa on maailmaa mutta ei aikaa, sitten vaihe, jossa on aikaa muttei maailmaa.
Vanhuus on kulttuurisesti arka käsite, koska siinä risteävät niin monenlaiset emotionaaliset, sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset vaateet. Mielikuvien tasolla pyörivät niin antiikin jalot ja viisaat vanhukset ja Topeliuksen uuninloukkolaiset kuin känkkäränkät, joilta ei bussissa saa suunvuoroa, ja sukupuolettomat haisulinarisijat. Cicero ylisti aistinautinnoista vapautumista, Kilven Anna Maria tyydyttää itseään kierteisellä hunajakynttilällä.
Hotakaisen Finnhitsien varttuneisto painottaa, että saatiin sentään "jonkinmoinen Suomi pystyyn teidän kaadettavaksenne. Tämä tiedoksi täältä nurkkapöydästä. Ei pahalla, mutta ei ihan hyvälläkään." Pöytäkunnassa yhdistyy konservatiivinen nyrpeys elämää nähneeseen suvaitsevuuteen.
Osku Pajamäki julkaisi toissa vuonna Ahne sukupolvi -teoksen. Pari viikkoa sitten sen vastapainoksi ilmestyi Ulpu Iivarin ja Riitta Hildénin toimittama Suuret ikäluokat luokkakuvassa. Mitä meistä tuli, jossa on haastateltu vuosina 1945--1950 syntyneitä. Haastatellut puhuvat nurkkapöydän äänellä: hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on onnistunut, oikeuksien ja velvollisuuksien jakautuminen taas ei ole. Iivarin mielestä nuorempien tulisi määritellä omat haasteensa ja olla kadehtimatta vanhempiensa rahoja.
Totta, mutta mihin nuoremmat teroittaisivat kynsiään elleivät vanhempiensa sukupolveen? Kun nykyään niin kaihotaan 60-luvun yhteisvastuullisuutta, unohtuu, että kaiken uuden nimissä edelliseltä sukupolvelta vietiin silloin pellot ja sota.
Kaunokirjallisuudessa on sitä paitsi äänessä jo nuorin polvi, joka tivaa, mitä on tehty luonnolle ja milloin tämä nykyinen mässäily oikein lopetetaan. Esimerkiksi Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet ja Timo Hännikäisen Taantumuksellisen uskontunnustus vaativat kirjallisuudeltakin tekoja viime vuosien autistisen postmodernin mölinän sijaan.
Onkohan niin, että kiukuttelemme kaikki neuvottomuuttamme? Työhön ja valtioon pitkään luottaneen kulttuurin on vaikea tottua siihen, ettei työtä ole kaikille ja ettei valtio huolehdi kaikesta. Meitä vanhoja päinvastoin patistetaan -- perillistemme harmiksi -- sijoittamaan itse vanhuuteemme. Eli toisaalta olemaan tasan yhtä itsekeskeisiä kuin nuoremmat, toisaalta ymmärtämään, että järkevintä todella on kohdentaa valtion huolenpito koulutukseen eli siihen seuraavaan sukupolveen, joka jatkosta vastaa, jos jaksaa.
Valtio- ja sosiaalioppineet todistavat, ettei hyvinvointivaltiota olla ajamassa alas ja ettei meille ole tulossa luokkayhteiskuntaa. Ei ainakaan vielä -- katastrofi saapuu kuulemma vasta 30--40 vuoden päästä. Se kuitenkin myönnetään, että yleistä hämmennystä, voimattomuutta ja jännitteisyyttä on ilmassa. Aika näyttää, kuinka paljon tästä kaikesta kaatuu mummojen niskaan.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.