Suomalaiset vanhenevat vinhaa vauhtia. Ikääntymiseen liittyy elämänsisällön muuttumista, monilla sairastamista. Moni saattaa miettiä vanhuutta omien vanhempiensa näkökulmasta.
Tunnustan miettineeni itsekin vanhuuden varalle kaikenlaista: ikkunoiden sijaintia, luiskia, esteettömyyttä ja niin poispäin.
Huomasimme erään kyläläisen kanssa keskustellessamme eräänä päivänä, että olemme katsastaneet samaa huonetta kylämme vanhainkodistakin. Kumpikaan ei aikonut vaihtaa mieltymystään, joten odotellaanpa, miten käy.
Tosipaikan tullen taitaa huumori olla kaukana. Muistan äitini toiveen. Hän ei ikipäivänä halunnut vanhainkotiin eikä mihinkään laitokseen.
Lopussa kuitenkin lääketiede selätti kaikki toiveet. Me läheiset tunsimme olevamme voimattomia, ristiriidassa kaikkien tunteiden sekamelskan kanssa.
Mutta kukapa meistä tietää vanhuutensa voimat, sairaudet ja tunteet ennakkoon? Ja onneksi ei tiedäkään.
Oma koti on vanhenevalle ihmiselle melkeinpä poikkeuksetta paras ja rakkain paikka. Olennaista onkin vahvistaa ensin kotihoitoa ja vasta sitten supistaa laitoshoitoa.
Nyt on liiaksi näyttöä siitä, että laitoshoitoa ajetaan alas ja samalla riisutaan kotihoitoon suunnattuja resursseja.
Samoista työntekijöistä kilpailevat lapsiperheet ja vanhukset. Molemmilla tahoilla tarvitaan kipeästi joustavaa kotiapua, ja erilaisiin elämäntilanteisiin.
Monen iäkkään ihmisen arki pyörii lasten ja/tai puolison omaishoidolla, usein ilman korvausta sen verollisuuden vuoksi. Omaishoidon tuen tulisi ehdottomasti olla verovapaa tuki ollakseen jotenkin taloudellisesti vertailukelpoinen.
On laskettu että omaistensa pääasiallisia auttajia on noin 280 000, eli he auttavat jossain asioissa omaisiaan päivittäin. Heistä kokoaikatyössä on noin 100 000 ja osa-aikatyössä noin 20 000.
Tällä avulla on laskettu saatavan säästöä yhteiskunnalle jopa 2,8 miljardia vuodessa. On huomattava että tästäkin määrästä puuttuu moni auttava käsi, joka ei ole kirjoissa eikä kansissa.
Vanhusperheisiin annettu apu jatkaa todistettavasti kotona asumisen aikaa, säästää kustannuksia sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluissa sekä tukee läheisten jaksamista hoivatyössään.
Kaiken vanhuspalvelutyön edellytys on räätälöity hoitomalli etenkin silloin, kun hoito ja hoiva tapahtuvat kotona. Vanhukset ja heidän omaisensa eivät odota yhteiskunnalta palveluviidakkoa, jonne eksyvät sekä omaishoitajat että hoidettavat. Tietokatkosten selvittely vie turhaa aikaa molemmissa päissä.
Etua ei ole siitäkään, että työväki vaihtuu kunnissa niin tiuhaan, ettei entisiin ehdi tutustua. Vanhenevan ihmisen tunneskaala, juuri kuten lapsillakin, haluaa turvallisen ja tutun ihmisen tuekseen.
Varma tieto siitä, että apu on lähellä myös riskitilanteissa, helpottaa hätääntynyttä vanhusta.
Vuorotteluvapaajärjestelmää on kehitettävä siten, että se mahdollistaa ajoittaisen omaishoitajana toimimisen myös taloudellisesti ajateltuna. Järjestelmää voidaan kehittää lasten hoitovapaasysteemin suuntaan.
Työaikalain 13. pykälän mukaan työnantaja ja työntekijä voivat sopia liukuvasta työajasta. Jos se onnistuu, mahdollistuu toimiminen osa-aikaisena omaishoitajana yllättävissä tilanteissa tai jopa pysyvästi.
Pääministeri on lukenut madonlukunsa syksyn budjettiriiheen: säästöjä ei tehdä. Ei tehdä, mutta valtionosuudet pienenevät siitä huolimatta. Se merkitsee säästöjä jok’ikisen kunnan kukkaroon.
Siksi vanhuspalvelulain henkilöstömitoitukseen tarvitaan lisäraha valtion budjetista. Tarvittava palkkasumma taitaa pyöriä tällä hetkellä jo kolminumeroisena miljoonalukuna.
Se on pieni summa Suomen yhteiskunnan rakentajille. Järjestelmällisempi tuki vanhusten kotihoidossa pitkäjänteisesti suunniteltuna säästää kustannuksia ja helpottaa läheisten tuskaa.
Mallia kannattaa ottaa vaikkapa Tanskan kattavasta palveluverkosta. Erilaiset hoitomallit ovat Suomen kaltaiselle pienelle maalle mahdollisuus.
Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Raahesta.