Mitä tehdä mummolle tai papalle, joka kaatua kupsahtelee tämän tästä? On eri pituisia jaksoja milloin terveyskeskuksessa milloin keskussairaalassa. Kohta kotona, kunnes joutuu taas hoitoon. Tuttu tilanne monessa kodissa.
Tiedetään, ettei vanhus pärjää yksin kotona, mutta ei ole muutakaan paikkaa. Sosiaali- ja terveysviranomaisetkin tarjoavat eioota. Sanotaan, että mummo tai pappa sentään pysyy pääosin pystyssä omin avuin; vanhainkotiin kun tullaan vasta vaaka-asennossa ja valvottuun palveluasuntoon rullatuolissa.
Kun mummoa tai pappaa aikansa pallotellaan, hän on kohta vaaka-asennossa. Hoitopaikka löytyy sieltä, missä niitä sattuu olemaan. Jos hän olisi päässyt ajallaan oikeaan paikkaan, oltaisiin säästytty monelta surulta ja pahalta mieleltä, säästetty rahaa ja ikäihmisen kuntoa. Mutta ei.
Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 1990-luvun puolivälissä tavoitteen, jonka mukaan 90 prosenttia yli 75-vuotiaista asuisi kotona, 3-5 prosenttia tehostetun palvelun asunnossa ja 5-7 prosenttia vanhainkodissa tai muussa laitoksessa.
Tavoite lienee saavutettu. Mutta mitä oikeasti on saavutettu? Se, ettei ole paikkaa, minne vanhukset panna. Keskussairaalat - aivan oikein - haluavat siirtää mummot ja papat niin pian kuin mahdollista kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiksi.
Terveyskeskuksissa tiedetään, ettei vanhuksen paikka ole sielläkään. Kun muuta ei ole tarjolla, lähetetään kotiin ja tarjotaan apua sinne. Jonkun kohdalla se toimii, toisen ei. Ellei kotiapu riitä eikä muuta ole tarjolla, vanhus jätetään oman onnensa ja omaistensa varaan. Näin kaunis ajatus vanhuksen asumisesta omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, muuttuu turvattomuuden tunteeksi, joidenkin kohdalla painajaiseksi.
Apulaisylilääkäri Pirkko Hiltunen Oulun yliopistollisesta sairaalasta arvosteli kovin sanoin vanhustenhuollon tilaa hiljattain Oulaisissa järjestetyssä seminaarissa. Hiltusen sormi osoitti etenkin Oulua, joka hänen mukaansa makuuttaa vanhuksiaan keskussairaalassa muiden kuntien kustannuksella.
Näin tapahtuu, koska ei ole minne lähettää vanhuksia. Hiltunen väittää sairaanhoitopiirin ja kuntien sopimuksen mahdollistavan, että jos kunta ostaa hoitoja yli sopimuksessa sovitun katon, se maksaa niiden kokonaiskustannuksista vain kolmisenkymmentä prosenttia. Oulu on hänen mukaansa ylittänyt katon lokakuussa.
Sairaanhoitopiirin ja kaupungin sosiaalitoimen johdosta vakuutellaan tilanteen olevan kohenemassa, ja ettei makuuttaminen on enää niin edullista kuin ennen. Niin tai näin, Hiltunen tietää oman työnsä kautta, että potilaita on yhä liikaa väärässä osoitteessa.
Vaikka ikäihmistä onnistaisi saada hoivapaikka, se ei valitettavasti takaa laadukasta hoitoa. Vanhusten hoito on kaukana sille asetetuista laatusuosituksista. Esimerkkinä käy Ylivieska, missä vanhustenkotiyhdistyksen palvelutaloissa on yksi yöhoitaja 80 asukasta kohti, kun suosituksen mukaan hoitajia pitäisi olla kolme.
Taustalla on kuntien säästöt. Halutaan ostaa palveluita halvalla. Hintoja puolestaan ihmistyöhön perustuvassa palvelussa on mahdoton polkea muuten kuin palkkaamalla vähän väkeä.
Ei tarvita ennustajan lahjoja, jos arvioi tilanteen vaikeutuvan jatkossa. Yli 65-vuotiaiden määrän ennakoidaan kasvavan 15 prosentista 23 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Erityisen nopeasti kasvaa vanhimpien ikäryhmien osuus.
Jo yksin vanhusten määrän kasvu tuo lisää niitä, jotka eivät selviä ilman yhteiskunnan hoivaa. Kun palveluiden tarjonta laahaa jo nyt pari askelta jäljessä, miten käy sitten.