riitta.korkeakivi@kaleva.fi
Monet iäkkäät ja yksinäiset ihmiset voivat henkisesti huonosti. Vanhusten mielenterveys ei kuitenkaan tunnu herättävän suurtakaan mielenkiintoa. Vain harvat ovat paneutuneet vanhusten henkiseen hyvinvointiin.
Vanhusten masennus huolettaa omaisia, muttei yhteiskuntaa. Valitettavasti, koska asianmukainen hoito säästäisi rutkasti myös veronmaksajien rahoja.
Monilla omaisilla on kokemusta siitä, että vanhuksia lääkitään mieluummin vähän reippaammin kuin lähdetään terapoimaan. Oikealla terapialla voitaisiin kuitenkin saada moni ylös vuoteesta.
Yksinäisyys on ikäihmisten suurin murhe eikä sitä saa vähätellä. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan hoideta poppakonstein. Nuori tukihenkilö voi viedä vanhuksen torille, muttei helpottaa yksinäisyyttä.
Ehkä toimivin malli olisi vanhusten saattaminen yhteen ikätovereidensa kanssa. Esimerkiksi palvelutaloja voisi hyödyntää paremmin. Hoivapalvelujen rinnalla ne voisivat rakentaa vahvemmin vanhusten keskinäistä vuorovaikutusta.
Tellervo Koivisto on kertonut omassa kirjassaan, kuinka terapia nosti hänet jaloilleen. Kun vitaliteetti alkaa laskea, niin pintaan pulpahtavat yllättäen sielun sopukoissa unohtuneina olleet asiat. Omat voimat eivät enää riitä pitämään ovea kiinni ja sudet alkavat nousta kellarista.
Tässä vaiheessa vanhukset tarvitsisivat apua, mutta jäävät usein yksin. Tähän hätään yhteiskunnan olisi korkea aika vastata.
Suomessa joka toinen päivä joku yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Tämä on kuitenkin vasta jäävuoren huippu. Kaikki eivät päätä pahoinvointiaan kuolemaan, vaan osa vaipuu dementian kaltaiseen syvään masennukseen.
Syvän masennuksen ja dementian erottaminen toisistaan on hyvin vaikeaa. Siksi moni masentunut vanhus makaakin dementikkopaikalla hoitolaitoksessa. Tämä tulee myös yhteiskunnalle kalliiksi.
Viime vuonna Jyväskylässä itsenäisyyspäivän paraatissa veteraanivanhus heittäytyi panssariajoneuvon alle. Hän oli yksi niistä monista suomalaisista miehistä, jotka eivät ole koskaan puhuneet kipeimmistä kokemuksistaan.
Joku viisas on todennut, että tulevaisuuden toivo ei ole siinä, että pahantekijät kääntyvät, vaan siinä että uhrit toipuvat. Ellei niin käy, vammat siirtyvät seuraaville polville. Ainoa tapa toipua on kertoa, mitä elämä on tehnyt.
"Muistin ja toivon yhteisöissä" vanhat ihmiset voivat kertoa omaa tarinaansa ja löytää tien tervehtymiseensä. Puhuminen kipeistä asioista omalle vertaisryhmälle on niin terapeuttista, että monet nousevat pyörätuoleistaan takaisin elämään.
Helsinkimissio aloitti taannoin ryhmäterapian yli 65-vuotiaille vanhuksille. Nyt senioripysäkkejä on perustettu muuallekin Suomeen, viimeksi Kainuuseen. Terapiamuoto on myös kustannustehokas: yksi terapeutti pystyy tukemaan kymmentä vanhusta kerrallaan.
Tutkimusten mukaan 75 prosenttia vanhuksista koki yksinäisyyden tunteen ratkaisevasti lievittyneen ryhmäterapian aikana ja 50 prosenttia vielä vuosi sen jälkeen. Tällä perusteella toivoisi, että mahdollisimman moni kunta ja seurakunta nappaisi senioripysäkin toimintavalikkoonsa.
Vanhusten määrä ja palvelujen kysyntä kasvavat. Yksinäisyys ja käsittelemättömät haavat aktualisoituvat. Lapset ja lastenlapsetkaan eivät aina voi olla avuksi. Heidän seurassaan vanhukset tahtovat olla mieluummin vahvoja kuin heikkoja. Kipeistä asioista puhutaan herkemmin ikätoverille.