Vanhusten osuus väestöstä kasvaa voimakkaasti. Joillakin alueilla vanhustenhuolto on jo nyt rempallaan. Pohjoisessa tilanne on kohtuullinen, mutta voimavaroja on pian lisättävä.
Väestö ikääntyy koko Euroopassa nopeasti ja erityisen nopeasti Suomessa. Vanhustenhuolto on jo nyt paikoin pahasti rempallaan. Asia nousi hätkähdyttävästi esiin, kun Länsi-Suomen lääninhallitus kiinnitti äskettäin huomiota tuntuvasti normeja vähäisempään henkilökunnan määrään tamperelaisessa vanhainkohdissa.
Pohjois-Suomessa vanhustenhoito on Kalevan tekemän selvityksen mukaan hoidettu kohtuullisesti, mutta täälläkään ei ole varaa edes vähäiseen tason laskuun. On päinvastoin varauduttava siihen, että henkilökuntaa tarvitaan lähivuosina paljon lisää. Tilanne on haasteellinen, kun hoitohenkilöstökin vähenee eläkkeelle siirtymisten takia.
Pohjoisessa pystytään nykyisillä resursseilla turvaamaan juuri ja juuri perushoito, mutta siitä yli menevä jää tekemättä, vaikka se olisi tarpeen. Esimerkiksi ulkoiluttamiseen on harvoissa paikoissa resursseja. Vanhukset, joilla ei ole vierailulla käyviä omaisia, voivat joutua olemaan käytännössä kaiken aikaa neljän seinän sisällä. Sellainen vaikuttaa väistämättä mielialaan. Vanhusten henkisestä vireydestäkään ei henkilökunta ehdi pitää huolta.
Vielä pahempaa on, että muutamat aktiiviset, hoidon tasoa ehkä kritisoivat ja usein myös ympäristöstä kiinnostuneet vanhukset saatetaan leimata häiriköiksi. Heidät "rauhoitetaan" lääkkeillä. Ilta- ja yövuorojen vähäisen henkilömäärän takia monissa laitoksissa vanhukset saattavat saada rauhoittavaa lääkitystä, jonka tarpeessa olisivat todellisuudessa vain harvat.
Vanhuspalvelujen laadullisesta kehittämisestä sosiaali- ja terveysministeriölle selvitystä tekevä professori Sirkka-Liisa Kivelä pitää epäasiallista lääkkeiden käyttöä suurena epäkohtana. Suomessa on paljon masentuneita vanhuksia, jotka eivät saa hoitoa. Ja jos saavat, heitä hoidetaan väärillä lääkkeillä.
Päättäjien asenne saa Kivelältä tylyn tuomion. Suomessa ei hänen mukaansa arvosteta vanhuutta, vaan ihannoidaan nuoruutta. Kivelä huomauttaa, että asia on kiinni päättäjistä, mutta ei usko heidän korjaavan tilannetta. Epäluuloon on valitettavan vahvat perusteet. Kannattavuuslaskelmia tuijottavat päättäjät tietävät, että laitoshoidossa olevat vanhukset eivät saa omaa ääntään kuuluviin. He eivät esiinny paneeleissa eivätkä ole esittämässä kiusallisia kysymyksiä vaalitilaisuuksissa. He eivät ole myöskään aktiivisia äänestäjiä.
Peruspalveluministeri Liisa Hyssäläkin myöntää, että Suomessa on vanhusten arvostuksessa puutteita esimerkiksi Etelä-Eurooppaan verrattuna. Hänen mukaansa on kuitenkin näkyvissä merkkejä uudesta kulttuurista. Niin pitääkin olla.
Alankoulutuksessa on paljon parantamista. Professori Kivelä muistuttaa, että Suomessa on vain vain 160 geriatria. Vanhuspsykiatrit ovat vielä harvinaisempia. Heitä on ainoastaan 19.
Lääkäreiden ohella erikoistunutta hoitohenkilökuntaa tarvitaan nykyistä enemmän. Hyvä lähtökohta tietysti on, että henkilökunta tekee parhaansa. Ministeri Hyssälä asettaa toiveita myös vapaaehtoistyöhön. Siitä on varmasti apua. Päättäjien on kuitenkin muistettava, että vapaaehtoistyön rooli on täydentävä.
Valtio ja kunnat eivät voi vetäytyä vastuusta menemällä jonkin järjestön selän taakse. Hyvinvointiyhteiskunta perustuu huolenpitoon vähäosaisista ja apua tarvitsevista. Vanhukset jos ketkä kuuluvat heihin.