Kaikki tietävät, ettei vanhusten hoitoon panosteta Suomessa kunnolla. Muutoksesta ei silti ole juuri merkkejä. Sirkka-Liisa Kivelän kaipaamalle kansanliikkeelle olisi tilaa.
Vanhustenhoidon ongelmat tuntuvat olevan vain kasvavaan päin. Monet isät ja äidit, mummot ja papat päätyvät elämänsä viime vaiheessa laitoksiin, joissa henkilökuntaa on ilmiselvästi liian vähän ja vanhuksia pidetään lääketokkuraisina aloillaan. Pahimmassa jamassa ovat usein ne, joilla ei edes ole jälkikasvua tai sukulaisia, jotka kävisivät katsomassa.
Laitoshoidon vaikeuksien ohella puhutaan vanhusten yksinäisyydestä, masennuksesta, köyhyydestä, alkoholismistakin.
Vaikka fyysinen terveys olisi yhä kohdallaan, muut asiat eivät välttämättä ole.
Nämä pulmat eivät tietenkään koske koko ikääntyvää väestöä, mutta joka tapauksessa aivan liian monia.
Turkulainen geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä on kiitettävästi jaksanut kantaa huolta siitä, mitä tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset ovat omassa arkielämässään ja lähipiirissään havainneet. Hän laati vajaat kaksi vuotta sitten sosiaali- ja terveysministeriölle selvityksen vanhustyön aukoista ja kehittämistarpeista. Tuo selvitys sai aikanaan melkoisesti huomiota. Käytännön vaikutukset ovat sitten toinen asia.
Eräiden apteekkien julkaiseman Terveysuutiset -lehden haastattelussa Kivelä kertoo olleensa tammikuussa valtioneuvoston seminaarissa hallituksen politiikan tulevista painopistealueista. Sanaa vanhus ei näkynyt yhdelläkään esittelykalvolla.
Hallitusohjelma lupaa, että vanhusten oikeus hyvään hoitoon turvataan. Jos tämä lupaus otettaisiin todesta, terveydenhuollon resurssoinnin pitäisi olla aivan toisella tasolla kuin nykyään. Samoin alan koulutuksessa pitäisi vanhusten erityistarpeet ottaa huomioon monin verroin nykyistä paremmin.
On selvää, että valtiontalous ei anna myöten suuriin ja nopeisiin äkkikäännöksiin. Silti jotain merkkejä asenteen muutoksesta pitäisi jo näkyä. Tuskin kuitenkaan menee kovin paljon pieleen jos veikkaa, että tämän päivän uutisissa hallituksen budjettikehysriihestä korostuvat aivan muut asiat kuin vanhusväestön olojen kohentaminen.
Kyse on viime kädessä poliittisista valinnoista, ja politiikassa vanhusten asia on ollut oudon näkymätön. Eläkkeiden taso kyllä pysyy keskustelussa, sillä aktiivit eläkeläiset kykenevät yhä puolustamaan etujaan. Kun terveydelliset ongelmat kasvavat ja hoidon tarve on edessä, tilanne on jo toinen. Vanhukset ovat passiivisia, omaiset tuskaisia, vaikuttamiseen ei jää aikaa eikä energiaa.
Haastattelussaan Kivelä kaipaa vahvaa vanhusten etujärjestöä, koska perinteinen puoluejärjestelmä ei näitä asioita pysty hoitamaan. Todellista muutosta ajavaan kansanliikkeeseen on hänen mukaansa selvä tilaus.
On hyvin mahdollista, että yhden asian kansanliikkeet ovat todella tekemässä tuloaan. Tienraivaaja on tullut pohjoisesta. Kemijärven junaliike päättyi voittoon. Massaliike tuskin tehdasta pystyy pelastamaan, mutta sen saama huomio on ollut valtavaa. Liikkeet ovat syntyneet, koska muut vaikutuskanavat eivät toimineet.
Vanhusten kysymys on luonteeltaan paljon laajempi ja mutkikkaampi. Kivelä voi liikkeen tarvetta arvioidessaan hyvinkin olla oikeassa, mutta toimivan organisaation tiellä on yksi iso kynnys. Ainakaan ennen Kemijärveä kansalaisliikkeet eivät ole ottaneet tulta, koska Suomessa on tullut tavaksi odottaa, että "joku muu" tekee kaiken. Nyt on aika muuttaa tämä asenne.
Jokaisella on vanhuksia lähipiirissä. Vanhusten asia on jokaisen omantunnon asia.