Täältä tulee sivari! julistaa kemijärveläissyntyinen Timo Harjun esikoisrunokirjassaan.
Harju työskenteli siviilipalvelusaikansa Luolavuoren vanhainkodissa Turussa: pesi ja syötti mummoja, siivosi, piti seuraa ja kädestä.
Sen jälkeen Harju on kiertänyt vanhainkodeissa ja palvelutaloissa kirjoittamassa asukkaista ja hoitajista runomuotokuvia sekä toiminut sanataideohjaajana.
Harjun esikoisrunokirja purkaa näitä kohtaamisia ja elämyksiä. Kirjalla on aseista riisuva nimi: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla.
"Työ oli ihanaa, mutta rankkaa ja järkyttävää myös. Jopa traumatisoivaa", Harju tunnustaa.
"Kun vanhainkodissa on ihminen, joka huutaa koko ajan, että hänellä on paha olla. Silloin tuli mieleen, että miksi tuo on tässä? Eikö sen olisi parempi olla kuollut kuin kärsiä täällä?"
Haluaisin että
vanhainkoti aukeaisi
joo kaikki ovet
raukeaisivat
ja mummot papat lepattaen ulos
ryppyineen
rullatuoleineen...
Harjun runoissa vanhainkodin ovet aukeavatkin tavallaan. Hoitotyön ja vanhusten arki on siivilöitynyt riveihin: keskustelut, kumihanskat, valkeat hiukset, ryppyiset ihot, ikävä, unohdus ja hätä.
Harju kirjoittaa vanhuksista lämpimästi, ymmärtäen. Kyselee, kuka sinä olet. Hän luo uutta vanhuspuhetta, puhuttelee mummuja ja pappoja etunimillä Martaksi, Paavoksi, Elsaksi, hellittelee mummu mummuroisiksi.
"Meillä oli valtavan värikäs osasto, jota vieläkin muistelee. Kaikki fyysinen hoitaminen, peseminen ja vaipan vaihto on ihan jees", Harju kertoo.
"Minä tykkään hoitamisesta. Se on ihan yksinkertaista. Siinä ei ole mitään vaikeata, että on ihmisten kanssa, hoitaa ja koskettaa heitä. Se on tärkeää, oli ihminen kuinka huonovointinen vaan. Hoitajana kokee olevansa oikealla paikalla."
Dementian kohtaaminen oli vaikeinta, Harju tunnustaa.
"Yksi pappa meidän osastolla oli kauhean ystävällinen. Mutta hänkin dementoitui. Eräs ihminen tykkäsi kävellä käytävillä. Tosi hurmaava persoonallisuus. Välillä piti etsiä pihalle karanneita mummoja."
Unohdus oli ainoa
mitä häneltä
ei voitu ottaa pois
hän kätki sen niin hyvin
itseltäänkin
hän sen kätki...
Vanhustenhuollon - sosiaalihuollossa käytetty termi - ongelmat ovat nousseet otsikoihin. Näkyy hoitajapulaa, hoidon laiminlyöntejä, ylilääkitsemistä ja ikäihmisten avutonta yksinäisyyttä.
Omaiset eivät juuri käy hoitolaitoksissa, eikä heitä paljon näy myöskään Harjun runokirjassa. Erään mummun mies toki käy joka päivä silittämässä puolisonsa poskea.
Harjun runoteos herättää. Emme kai halua ulostaa vanhuksia keskuudestamme laitoksiin, outouden ja unohduksen maahan?
"Tämä runokirja on esimerkki runoutemme uuden avantgarden mahdollisuuksista. Kokeileva ja rento muoto mahdollistaa usein vaietun aihepiirin käsittelemisen syvyydellä, jota valtamediassa ja -kirjallisuudesta harvoin tapaa", kustantaja Leevi Lehto kehuu.
Harju etsii runoissa ihmistä, persoonaa, vaippojen ja muistikatkosten keskeltä.
"Toiseuden tai outouden kohtaaminen on ihmistä muuttava ja avartava kokemus. Vanhuksia ei nyt kohdata. Heidät on suljettu pois. Kyse ei ole niinkään siitä, että vanhuksia pidettäisiin outoina; vanhuksia ei pidetä yhtään minään. Ne vaan blokataan ulos."
Ja kuitenkin olet siinä. Pelkäät ja ilostut.
Suojaudut
hyväntuulisuuteen
kuin mökki
kinoksen alle...
Millainen itse haluaisit olla vanhana?
"Haluaisin olla utelias. En dementoitunut. Toivon, ettei minulla olisi kauheasti kipuja."
Harju on nähnyt, että ihmiset vanhenevat eri tavalla.
"On vanhuksia, jotka säilyttävät uteliaisuutensa. Ne ovat aivan ihania: vanhoja ja hauraita mutta samalla heillä on elämän tuomaa itseironiaa, tapa suhteellistaa asioita, kyky nähdä pitkällä perspektiivillä. Vanhukset voi vanheta tosi viisaiksi", Harju ihailee.
"Toiset ihmiset vanhenee sillä lailla, että kaikki alkaa muuttua harmaaksi. Millään ei ole enää väliä. Tavallaan heitä ei pysty enää tavoittamaan. Sitäkin näkee. Se on kauhean surullista. Vanheneminen ei ole aina kaunista, eikä sen tartte olla."
Timo Harju on vetänyt
Ihmeprojektia, jossa vanhainkodin
asukkaat, lapset ja nuoret tekivät mielikuvitusmatkoja ja
parannustekstejä yhdessä,
Akuutti Yle TV2 tänään klo 15.30.