Suomalaisten eliniän pidentyminen on muuttamassa myös seurakuntien elämää. Seurakunnissa joudutaan miettimään miten jumalanpalvelus, pyhät toimitukset ja muu toiminta järjestetään, kun entistä suurempi osa seurakuntalaisista on eläkeikäisiä.
On kysyttävä millaiseen teologiseen näkemykseen ihmisestä ja Jumalasta muutokset pohjaavat. Sillä on merkitystä koko yhteiskunnalle.
Raamattu alkaa tunnetuilla kertomuksilla elämän syntymisestä. Kohta luomiskertomusten jälkeen puhutaan jo elämän päättymisestä. Kuolema nähdään joko rangaistuksena eettisesti huonosta valinnasta tai sitten onnellisena, kypsän elämän päätöksenä. Raamatun ajan ihmisen hyvä kuolema on elämästä kyllänsä saaneen rauhallinen lähtö isiensä luo.
Myös tuohon aikaan vanhuuden ajateltiin olevan aikaa, jolloin saa punnita elämänsä asioita. Se on aikaa, jolloin voi koota yhteen sen, mitä elämä on merkinnyt, ja millaista se on nyt.
Vanhuus ei ole tasaista, latenttia aikaa, jolloin kaikki etenee omalla painollaan. Vanhuudessa voidaan käydä läpi hyvin syvällisiä henkisiä kasvuvaiheita. Moni on saanut kokea miten elämä muuttuu, ja saa tuntea eheytyvänsä elämän ristiriitaisten vaatimusten, mahdollisuuksien ja toiveiden keskellä.
Erik H. Erikson on aikoinaan kirjoittanut tällaisesta vanhuudesta integraation, eheytymisen aikana. T-B Hägglund on kuvannut sitä ajaksi, jolloin ihminen saa lähestyä näkymätöntä luovasti ja omana itsenään.
Raamatussa tällaisiin prosesseihin viitataan kuvauksissa vanhoista ihmisistä, jotka saavat lähteä tästä elämästä rauhassa.
Menneinä aikoina on edellytetty, että vanhoja ihmisiä kohdellaan hyvin ja kunnioittavasti, heille puhutaan kuin omille vanhemmille.
Vanhojen ihmisten huono kohtelu on kuitenkin aina ollut ilmeistä. Tästähän kertoo neljännen käskyn esittämä vaatimus isän ja äidin kunnioittamisesta.
Vanhuuteen, kuten yleensä ihmisen elämään kuuluvat monet pelot. Vanha ihminen pelkää erityisesti yksinäisyyttä.
Se ei ole vain tämän meidän aikamme ilmiö, vaan on kuulunut vanhan ihmisen kokemusmaailmaan aina. On hyvin surullista, jos tuo pelko toteutuu. Seurakunnissa, ja koko yhteiskunnassa on mietittävä miten toimintatapoja voidaan muuttaa siten, että myös vanhat ihmiset saavat olla normaaleissa yhteyksissä omiin sukulaisiin ja naapureihin.
Mitä meidän tulisi tehdä, jotta kaikki asuinyhteisömme olisivat inhimillisiä ja kaikki yhteisöön kuuluvat otetaan huomioon? Tällaisia asuinalueita on olemassa tälläkin hetkellä myös kaupunkien kerrostaloalueilla.
Nähtävästi koko ihmisen historian ajan on ollut kulttuureja, joissa ihannoidaan nuoruutta, ja vanhuus on yhteisön jäsenilleen luoma huono merkki, stigma.
Mutta on myös kulttuureja, joissa vanhus-sana voi olla hyvinkin nuorelle ihmiselle annettu kunnioitusta huokuva arvonimi. Tähän viittasi tänä keväänä arkkiatri Risto Pelkonen lehtihaastattelussa: ”Vanhus on arvonimi, jonka saa vain elämällä pitkään”.
Pauli Niemelä on kuvannut Vanhan Testamentin maailmaa holistisena. Elämä on tässä ja nyt. Tämän elämän kysymykset tulee ratkaista tässä elämässä. Timo Veijola tiivisti Vanhan testamentin sisällön sanaan dialogi, vuoropuhelu. Se koskee elämän eheyttä, ihmissuhteita, luontoa ja ihmisen ja Jumalan suhdetta.
Uuden Testamentin keskeisin sanoma on ylösnousemus. Siinä on kysymys ihmisen elämää kannattelevasta toivosta.
Nykyään vanhuudessa nähdään keskeisenä muun muassa ruumiillisuus, kaikilla aisteilla koettava yhteys, sovintoon pääseminen oman menneisyyden kanssa, muistelu ja sureminen, Jumalan ja ihmisen myötätunto.
Hyvin olennainen osa vanhuutta voi olla huumori. Se tarkoittaa uusien, lempeiden näkökulmien löytämistä omaan elämään ja Jumalaankin.
Jumala on luonut elämästä luopuvan ihmisen. Jumalan elämä sykkii myös hidastuen.
Vanha ihminen voi olla myötätuntoinen armonetsijä. Vanhuudessa sukupuolten väliset erot tasoittuvat.
Miehessä voi lisääntyä lempeys ja ymmärtämys elämän monimuotoisuutta kohtaan. Naisessa voi kasvaa halu kokea ja elää omaa elämää. Muutokset omassa kehossa kertovat elämän muutoksesta ja rajallisuudesta.
Vanhan ihmisen uskonnossa keskeiseksi tulee oma hengellinen, sisäinen elämä ja yli sukupolvien koettava yhteys.
Tärkeiksi hengellisiksi kokemuksiksi tulevat toisen ihmisen antava kosketus, ehtoollisen viettäminen, jokin lapsuudesta tuttu kirkon tuoksu, Isä meidän –rukous ja Herran siunaus. Tuttu laulu ja/tai soitto tuovat turvallisen olon vanhan ihmisen elämään.
Vanha ihminen etsii sovintoa elämäänsä, punnitsee omia valintoja ja ristiriitoja. Tällöin toiset ihmiset, oma perhe ja suku voivat myötätuntoisella ja ymmärtävällä asenteellaan tukea vanhenevaa ihmistä.
Geriatri Petteri Viramo on esittänyt elämänkaaren loppua kohden nousevana, toisin kuin Gaussin käyrä. Läpikäytyjen syvällisten prosessien kautta elämään tulee uusia näköaloja.
Tämä sopii hyvin yhteen kristinuskon keskeisen sanoman, toivon kanssa.
Kirjoittaja on Oulun seurakuntien vanhustyön pastori, työnohjaaja ja sairaalasielunhoitaja.
Kolumni