Vanhustyön Keskusliiton 75-vuotiaille osoittama laaja kysely ikäihmisten arjesta paljastaa, että neljä vanhusta kymmenestä kärsii yksinäisyydestä. Yksinäisyyttä ei poista aina sekään, että vanhus on tiiviisti yhteydessä lapsiinsa ja sukulaisiinsa. Tutkimuksen tulokset romuttavat mielikuvaa, jossa mummo ja vaari hyrisevät aina onnellisena, kun jälkikasvu ja ystävät käyvät vierailulla tai pitävät muuten yhteyttä usein ja toistuvasti. Yksinäisyys onkin paljolti henkinen tila, johon välttämättä lähipiirinkään fyysinen läheisyys ei tepsi.
Helsingissä, Hämeenlinnassa, Joensuussa, Lohjalla, Porissa ja Oulaisissa yli 4 000 vanhukselle tehdyssä kyselyssä kaatuvat monet muutkin olettamukset: naimattomuus tai avioero eivät vaikuta yksinäisyyteen sen enempää kuin asuinpaikkakaan. Tähän astihan on julkisuudessa hellitty käsitystä, että maalla asuva vanhus on yksinäisyydeltä turvatummassa asemassa kuin kaupungin kerrostalossa asuva ikäisensä. Tutkimus kertoo kuitenkin päinvastaista. Kaupungissa vanhuksen yksinäisyys on harvinaisempaa kuin maalla, missä asukkaiden yhteisöllisyys on murentunut pala palalta.
Masentuneisuuden lisäksi yksinäisyyttä selittävät yksin asuminen, sairastuminen, menetykset, pessimistinen elämänasenne ja heikentynyt toimeentulo. Naimisissa olevat miehet kärsivät yksinäisyydestä enemmän kuin naimisissa olevat naiset. Ero saattaa selittyä sillä, että 75-vuotiaiden miesten kaverit ovat jo kuolleet, kun naiset sen sijaan elävät keskimäärin kahdeksan vuotta miehiä pitempään.
Yksinäisyyden karkottamisessa ei ratkaise ihmiskontaktien määrä vaan laatu. Itsensä yksinäiseksi kokevat vanhukset ovat muita useammin kertoneet tutkijoille pettyneensä sukulaistensa ja ystäviensä tapaamisesta. Odotukset tapaamisista ovat olleet korkeammalla kuin mitä niistä sitten on saatu. Vanhukset ovat tunnustaneet itse kunkin tiedostaman tosiasian, että ihminen voi elää vaikkapa suurperheessä ja tiiviissä yhteisössä ja siitä huolimatta tuntea itsensä henkisesti yksinäiseksi. Toinen ihminen voi puolestaan elää yksin ja hyvinkin vähäisin ihmiskontaktein, mutta hän ei siitä huolimatta oman henkisen maailmansa vuoksi tunne itseään yksinäiseksi, päinvastoin. Yksinäiseksi ihminen saattaa sen sijaan tuntea itsensä siksi, ettei kohtaa helposti vertaisiaan omalta tasoltaan. Tämä pätee yhtä lailla myös muihin kuin ikääntyneisiin ihmisiin.
Aivan liian usein on vieläkin vallalla käsitys, että laitoksessa oleville kaikille vanhuksille ihmisille riittää yöpöydälle virsikirja ja Raamattu. Tällainen yksioikoinen ajattelutapa unohtaa yksilöllisyyden ja olettaa, että vanhuksella on ainoastaan hengellisiä tarpeita. Henkisesti aktiivisen ja monipuolisen ihmisen yksilölliset henkiset tarpeet eivät kuoleudu automaattisesti siihen, kun fyysinen kunto edellyttää siirtymistä kodista laitokseen. Raamattu saattaa olla anniltaan aivan liian kapea-alainen kirja hänelle, joka on mielessään ja mielellään vaeltanut paljon monipuolisemmissa "ympyröissä". Yhtä vähän häntä ilahduttaa luulo, että vanhusten kerhot ja pirteät eläkeläiset voisivat tarjota kaikkea sitä, mitä vanhuksen oletetaan tarvitsevan.
Ei tarvitse elää iäkkääsi kokeakseen, että elämän matkalla kohtaa paljon ihmisiä, joiden kanssa ei tunne minkäänlaista yhteisyyttä. Tielle voi sattua kuitenkin ihminen , joka hetkessä voi antaa enemmän ja merkityksellisempää kuin monet ihmiset yhteensä vuosien aikana. Niinhän se on, ettei määrä ratkaise vaan laatu.