Kotona asuva, dementoitunut 80-vuotias loukkaa kätensä. Käsi kipsataan, mutta kun se ei ota parantuakseen, apua on muutaman päivän päästä lähdettävä hakemaan uudestaan sadan kilometrin päästä keskussairaalasta. Ambulanssimies kippaa paketin sairaalaan ja heittää paperit päivystykseen, kiitos ja näkemiin. Oudon tilanteen hätäännyttämä mummo ei tiedä missä on, hyvä kun oman nimensä muistaa.
Jos samalla paikkakunnalla asuva tytär ei ehtisi kaveriksi, mummo saisi olla oman onnensa nojassa monta tuntia. Siinä sivussa tytär rauhoittelee naapuripetillä vuoroaan odottelevaa samanlaista muistamatonta, pelastaa tämän kerran jopa varmalta sängystä putoamiselta. Henkilökunnalla on kädet täynnä töitä: kovin harvakseltaan kukaan ehtii odottajien tarpeita kyselemään.
Käsi tarkistetaan, ja mummo passitetaan sairaalasta takaisin kotikuntaansa. Lääkärin mielestä ambulanssikyyti ei enää ole tarpeen. Sekavassa tilassa olevan mytyn pakkaaminen taksin takapenkille sadan kilometrin matkaksi kauhistuttaa tytärtä, joka lopulta vie mummon omalla autollaan.
Kotikunnassa mummoa hoidetaan asiallisesti vuodeosastolla, mutta kun paikoista on pulaa, häntä ollaan jo muutaman päivän päästä työntämässä takaisin kotiin: vammahan ei sinänsä vaadi sairaalahoitoa - se paranee omaa tahtiaan viikkojen, kenties kuukausien kuluessa.
Murtunut käsi estää kuitenkin lähes kaiken: yksin ei pääse edes sängystä ylös. Ei onnistu vaatteiden pukeminen, vessassa käynti, ei syöminenkään. Mielikin on sairaalan ja terveyskeskuksen oudossa ympäristössä käynyt entistään sekavammaksi. Luvattu kotiapu ei voi taata mummon turvallisuutta vuorokauden ympäri.
Lopulta onnekas sattuma järjestää mummolle paikan palvelutalosta, ei tosin välttämättä paria viikkoa kauemmaksi. Omaiset pelkäävät, mitä sen jälkeen tapahtuu. Koti ei varmasti ole oikea paikka tässä kunnossa.
Vanhustenhoidossaon kauniita periaatteita, jotka käytännössä toteutuvat niin huonosti, ettei Suomesta kohta voi puhua minään sivistysvaltiona. Pahimmillaan yksin asuvat vanhukset ovat suorastaan heitteillä.
Aina ei auta sekään, että omaisia on lähellä: välttämättä hekään eivät välitä.
Vanhusten kohtelu paljastaa, millä tasolla olemme. Eipä ole kehumista.
Jos sopivia hoitopaikkoja ei ole tarpeeksi, niitä on yksinkertaisesti jollain konstilla järjestettävä. Päättäjien on osattava pistää asiat tärkeysjärjestykseen, vaikka vanhukset eivät itse jaksa oikeuksiaan kovaäänisesti vaatia.
Jos tilanne on nyt tällainen, millainen se onkaan kymmenen vuoden päästä, kun väestöpyramidi kääntyy kärjelleen.
Erilaisten ja eritasoisten hoito- ja hoivapaikkojen lisäksi pitää huolehtia myös siitä, että niissä on tarpeeksi henkilökuntaa. Virikkeetön pitkäaikaisosasto, jossa mummoa käydään vain kääntämässä ja vaippaa vaihtamassa, ei tilannetta paljon paranna. Laitoksissa hoidettavat vanhukset saattavat olla jopa aliravittuja.
Kotona asumista on rohkaistava vain niin kauan kuin vanhus tuntee sen turvalliseksi. Paljon mainostettu kotiapu ei ikävä kyllä sekään ole läheskään aina sillä tasolla kuin pitäisi. Työntekijöistä se ei johdu. He tekevät minkä ehtivät, mutta kun avun tarvitsijoita on aina vain enemmän, ei aikaa yhtä käyntiä kohti ole kuin välttämättömimpään.
Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi ihmisenä kaikkina elämänsä vaiheina. Kannattaisi sitä paitsi muistaa, että jokainen meistä myös vanhenee.