Lokakuun lopulla ilmestyi kolmas osa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) historiateosten sarjasta. Siinä käsittelen SRK:n vaiheita vuodesta 1962 vuoteen 1980.
Aikarajauksen määrittävät niin sanotun pappislinjan erkaantuminen ja niin sanotun hoitokokousajan päättyminen.
Tarkastelen tutkimuksessani ensisijaisesti SRK:n toimintaa tutkimusajanjaksolla, jolloin toiminta kasvoi ja kehittyi vaikeuksista huolimatta.
Kolmesta keskeisestä toimintasektorista julkaisutyö sekä lapsi- ja nuorisotyö laajenivat ja monipuolistuivat merkittävästi 1960- ja 1970-lukujen aikana. Kirjat ja äänitteet nousivat lehtien rinnalle. SRK käynnisti 1960-luvun puolivälissä lasten ja nuorten leiritoiminnan ja hankki seuraavalla vuosikymmenellä kaksi leirikeskusta sen tarpeisiin. 1970-luvun alkupuolella käynnistyi laajamittainen päiväkerho- ja raamattuluokkatyö.
Tuon vuosikymmenen aikana myös suviseurojen kävijämäärä kaksinkertaistui.
Kirjani kolmannessa pääluvussa pyrin asettamaan SRK:n toiminnan osaksi 1960- ja 1970-lukujen suomalaista yhteiskuntaa. SRK reagoi aktiivisesti kirkollisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin ja pyrki vaikuttamaan niihin. Se antoi toistuvasti julkilausumia uskonnon ja perinteisten arvojen puolesta yleistä maallistumista vastaan.
SRK myös lähetti useita kertoja edustajiaan päättäjien puheille, kuten tuolloin oli muutenkin tapana. Huomion kohteina olivat erityisesti koulujen uskonnonopetus sekä koululaisten, opettajien ja terveysalan työntekijöiden uskonnon ja omantunnon vapaus.
Vanhoillislestadiolaisuus sai 1960-luvulla runsaasti kielteistä julkisuutta, joka jatkui seuraavalla vuosikymmenellä. Monet lehtikirjoitukset olivat selvästi tarkoitushakuisia. Kielteiset kokemukset herättivät vanhoillislestadiolaisten keskuudessa eristäytymispyrkimyksiä, jotka korostuivat 1970-luvun loppupuolen hoitokokousaikana.
Yksi keskeinen näkökulma tutkimuksessani ovat SRK:n pyrkimykset ehkäistä hajaannuksia vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Sen näkyvin ilmenemismuoto olivat 1970-luvun hoitokokoukset, joista on paljon puhuttu mutta joita ei ole aiemmin tutkittu historian näkökulmasta.
Lähes kaikissa rauhanyhdistyksissä järjestettiin 1970-luvulla keskustelutilaisuuksia. Hoitokokouksissa pyrittiin hoitamaan jäsenten uskonelämään liittyneitä asioita, joissa katsottiin olevan jotakin vikaa. Lähtökohtaisesti kyse oli sielunhoidollisista keskusteluista, joissa hoitajien tavoitteena oli, että hoidon kohteena olleet henkilöt säilyisivät uskovaisina.
SRK joutui mukaan hoitokokouksiin, kun rauhanyhdistykset pyysivät siltä apua asioiden hoitamiseen. Vain harvoissa tapauksissa se oli itse aloitteellinen. Vuosina 1970–1980 SRK lähetti edustajansa yhteensä 523 tilaisuuteen, jotka pidettiin 181 rauhanyhdistyksen piirissä. Kokousten määrä alkoi kasvaa vuodesta 1974 lähtien ja ylitti sadan vuosina 1978 ja 1979.
Hoitokokouksissa alkoi 1970-luvun puolivälistä lähtien esiintyä opillisia harhoja, jotka eivät kuuluneet vanhoillislestadiolaisuuteen. Tällaisia olivat esimerkiksi puheet erilaisista ”hengistä” sekä anteeksiantamuksen säännöstely sen perusteella, oliko asia ”auennut” anteeksipyytäjälle tarpeeksi.
Poikkeuksellisesta oli sekin, että joissakin kokouksissa saattoi satoja henkilöitä käydä tekemässä julkisen parannuksen ”seurakunnan edessä”.
SRK:lla hoitokokousasioiden käsittely keskittyi johtokunnan työvaliokunnalle. Saarnaaja Heikki Saari sai siinä keskeisen roolin. Hän oli mukana lähes puolessa kokouksista ja käytti niissä aktiivisesti puheenvuoroja. Saaren toiminta vaikutti myös oppiharhojen leviämiseen. Koko ilmiötä ei toki voi laittaa yhden ihmisen harteille, vaan Saarella oli omat tukijansa. Heidän henkilöllisyytensä ei kuitenkaan selvinnyt tutkimuksessa.
Hoitokokousten vuosikymmen päättyi marraskuussa 1979. Hoitokokouspyyntöjen tulva SRK:lle loppui sen jälkeen, kun Heikki Saari vapautettiin luottamustehtävistään. Tämän jälkeen tilanne rauhoittui ja ilmapiiri muuttui selvästi. Saari teki kesällä 1980 julkisen parannuksen vääränlaisesta toiminnastaan ja oppiharhoistaan.
Tutkijana minua hämmästytti erityisesti se, miten rinnakkain SRK:n ja vanhoillislestadiolaisuuden toiminnan valtaisa kehitys ja suuret vaikeudet kulkivat koko 1960- ja 1970-lukujen ajan. Myös hoitokokousten aikana toiminta kehittyi ja ihmiset olivat valmiita käyttämään paljon aikaa ja voimavaroja kristillisyyden työhön. Tämä kuvastaa, että he kokivat uskonyhteisönsä tärkeäksi ja halusivat elää siinä mukana kielteisistä asioista huolimatta.
Ari-Pekka Palola on filosofian tohtori pääaineenaan Suomen ja Skandinavian historia. Hän on työskennellyt SRK:n kustannuspäällikkönä vuodesta 2002 lähtien.