Vanhenemisen biologisten tekijöiden ohella nykyisin kiinnitetään entistä enemmän huomiota myös psykologisiin ja sosiaalisiin tekijöihin. Filosofian tohtori Marja Saarenheimo Vanhustyön keskusliitosta kertoo, että psykologian tutkijat ovat tuottaneet huomattavan määrän havaintoja eri ikäisten ihmisten tiedon käsittelyyn liittyvien toimintojen eroista.
"Onko vanhuudenhöperyys välttämätöntä? Tässä on pähkinänkuoressa kysymys, joka askarruttaa niin tavallisia ihmisiä kuin tutkijoitakin. Käykö väistämättä niin, että tietyssä iässä älyllinen kehitys kääntyy laskuun? Yhtenä päivänä vain huomaa, ettei muista vanhan työkaverin nimeä tai mitä apteekista pitikään tuoda. Uuden tietokoneohjelman oppiminen tuntuu aivan mahdottomalta."
Tällaistako vanhuus on, ja mitä tulee seuraavaksi... dementiako?
"Ikävä uutinen on se, että ainakin biologisessa mielessä jonkinasteinen taantuminen ja toimintojen hidastuminen näyttää väistämättömältä. Hyvä uutinen puolestaan lienee se, että käytännössä ihmiset voivat kompensoida ikääntymismuutoksia ainakin tiettyyn rajaan saakka", Saarenheimo sanoo.
Saarenheimo kertoo, että usein tutuissa olosuhteissa ja kiinnostuksen kohteita valikoimalla sekä ylläpitämällä harjoittelua ikääntyvä ihminen voi elää täysipainoista elämää muutoksista huolimatta.
"Vielä parempi uutinen on se, että menetyksistä huolimatta kehitys joillakin osa-alueilla jatkuu ja että menetykset joillakin osa-alueilla voivat jopa tehdä tilaa myönteisille muutoksille joillakin toisella osa-alueella", hän kertoo.
Psykologia-näkökulmaa päätöksentekoon
Tohtori Saarenheimo on mukana Rovaniemellä perjantaina käynnistyneillä viidensillä kansallisilla Gerontologian päivillä. Kahden päivän aikana päivillä kuullaan noin 140 puheenvuoroa, joissa käsitellään muun muassa hyvää yksilöllistä vanhenemista ja yhteiskunnan ikääntymistä. Päivien teemana on onnistuneesti ikääntyvä yhteiskunta.
Marja Saarenheimo sanoo, että on pitkälti näkökulmavalinnasta kiinni, mikä merkitys ihmisen ikääntymismuutoksille annetaan ja mitä puolta korostetaan.
"Jos kokemusperäisten tutkimustulosten perusteella tarkastellaan pelkästään todennäköisimpiä kehityskulkuja, kuva voi näyttää kohtuullisen synkältä. Jos taas katse kohdistetaan poikkeuksiin ja siihen, mikä voi olla mahdollista, havainnot kannustavat miettimään, miten olosuhteita parantamalla ja omalla toiminnalla voi vaikuttaa vanhenemiseen ja elämänlaatuun."
Saarenheimon mielestä vanhenemisen psykologialla on maailmanlaajuisesti suuria haasteita kohdattavanaan. Erityistä huolta viime aikoina on kannettu iäkkäiden ihmisten psyykkisen hyvinvoinnin ja psyykkisten häiriöiden tutkimuksesta, joka on sekä psykologiassa että monitieteisessä vanhenemistutkimuksessa on jäänyt vähälle.
"Psykologista näkökulmaa tarvitaan myös tutkimuksissa, joilla on suurta vaikutusta yhteiskunnallisen päätöksenteon, ikäihmisten palveluiden ja iäkkäiden arkielämän kannalta. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi itsemääräämiseen ja elämän merkityksellisyyteen liittyvät asiat, jotka usein jäävät taloudellisten ja lääketieteellisten näkökohtien varjoon", Marja Saarenheimo sanoo.
Monille vanhuus on Pandoran lipas
Suomalaisten keskimääräinen elinikä on noussut viime sadan vuoden aikana yli 30 vuodella. Nykyisin suomalainen mies elää keskimäärin 75-vuotiaaksi ja nainen 82-vuotiaaksi.
Professori Eino Heikkinen Jyväskylän yliopistosta kertoo, että monet ihmiset ovat vielä korkeassa iässä elämäänsä tyytyväisiä, mutta monille vanhuus on enemmän Pandoran lipas kuin Graalin malja.
Sairauksien ja toiminnanvajauksien suuren yleisyyden vuoksi onnistunut vanheneminen ei ole kovin monille mahdollista, professori Heikkinen huomauttaa.
"Sairauksia voidaan ehkäistä vielä vanhallakin iällä, ja toimintakyky on erinomainen kohde pyrittäessä muun muassa elintapojen avulla vaikuttamaan vanhenemiseen", hän sanoo.
Professori Antti Hervonen Tampereen yliopistosta muistuttaa, etteivät kaikki elimistön rappeutumisilmiöt ole väistämätöntä vanhenemista vaan seurausta säätelytoimintojen ennenaikaisesta alasajosta.
Hänen mielestään "ikädoping" tarjoaa mahdollisuuden ylläpitää puolustus- ja sopeutumiskykyä ja siten vähentää elimistön haavoittuvuutta.