Oulun yliopiston tutkijat ovat tehneet kesän aikana päänavauksen molekyyliarkeologian alalla. Kittilän Taatsilla, Enontekiön Näkkälässä ja Utsjoen Seitalassa saadaan uutta tietoa saamelaisten historiasta tutkimalla vanhoja seitoja ja niille uhrattujen eläinten luita.
Alun perin Inarinjärven Ukonsaaren kaivauksilta 2006 löydetyt lampaan luut innostivat tutkijoita. Noin kuusisataa vuotta vanhat luut kertoivat aiemmin tuntematonta tarinaa, sillä lampaita ei tiedetty olleen Suomen Lapissa niin varhain. Nyt tutkimukselle on saatu Suomen Akatemian nelivuotinen apuraha. Biologia ja arkeologia yhdistävät taitonsa uudella tavalla.
Molekyyliarkeologia eristää eläinjäänteistä DNA:ta. Sen perusteella luista saadaan hyvin monipuolista tietoa.
"Kentällä voidaan määrittää ainoastaan se, minkä eläimen luista on kysymys. Stabiili-isotooppitutkimus kertoo, mitä eläin söi elinaikanaan, millaista vettä joi ja missä se eli", kertoo arkeologian professori Milton Nuñez. Arkeologiassa kyseistä tutkimusmenetelmää on käytetty vasta 1970-luvulta lähtien. Sen avulla voidaan jäljittää esimerkiksi vanhojen luiden alkuperä.
"Luista nähdään, onko eläin tai ihminen ollut rantojen vai sisämaan asukas. Elämän aikana luihin kertyy erilaisia alkuaineita sen mukaan, missä eläin on asunut tai millaista ruokaa se on syönyt. Kotieläimiä ruokitaan ja villieläimet hankkivat itse ruokansa, sekin näkyy luiden koostumuksessa. Lampaiden luiden DNA:sta voimme päätellä, ovatko ne olleet venäläisiä, suomalaisia vai norjalaisia rotuja", valistaa Nuñez.
Myös peurojen ja porojen jäänteistä kaivetaan esille vastauksia. "Voimme tehdä monia päätelmiä niiden hyötykäytöstä ja kesyttämisestä pohjoisessa, kun tiedämme, millaista ravintoa ne käyttivät elääkseen ja minkälainen on niiden DNA", lisää Oulun yliopiston eläinmuseon johtaja Jouni Aspi.
Kaivaukset käsittävät vain pienen alueen kunkin seidan ympärillä. Maisemaa tutkitaan kuitenkin laajemminkin. Tutkija Tiina Äikäs on kaivauksilla keskittynyt muun muassa maiseman lähempään tarkasteluun.
"Millaisilla paikoilla seidat sijaitsevat, voidaanko määritellä ne maiseman elementit, jotka ovat löydettävissä seitojen läheisyydestä? Ovatko ne kenties vesistöjen äärellä ja miten maisema on käytön ja ajan mukana muuttunut", listaa Äikäs niitä kysymyksiä, joihin vastauksia toivotaan saatavan.
Muinaistutkimus ja uusin teknologia lyövät kättä toisellakin tavalla. Tutkijat ovat saaneet luotua kaivauspaikoilta kolmiulotteisia pintamalleja laserskannerilla. Se pystyy dokumentoimaan muutamassa minuutissa hehtaarin kokoisen alueen.
Uudesta tekniikasta huolimatta arkeologia ei edelleenkään ole mitään hätähousujen hommaa. Tulosten valmistuminen ottaa nimittäin oman aikansa.
"Tältä kesältä löytöjä ei ole vielä pystytty tarkasti ajoittamaan. Kaikkinensa koko prosessi siitä kun jotakin löydetään, siihen päivään, kun se on ajoitettu, voi kestää lähes vuoden. DNA-tutkimukset ja radiohiiliajoitus ottavat oman aikansa", Nuñez selventää.
"Ensi vuonna tutkimme vielä pari seitaa. Osa saamelaisista asiantuntijoista haluaisi, että ulottaisimme tutkimukset myös Norjan puolelle. Sinne pitäisi kuitenkin saada tutkimuslupa, emme voi lähteä noin vain kaivelemaan toisten alueita", naureskelee Nuñez ja toivoo tutkimusluvan heltiävän ennen pitkää yhteistyöllä norjalaisten kanssa.