Nostalgia. Kaipuu pullantuoksuiseen menneisyyteen, kun elämä oli vielä hallittavissa. Radiossa ja televisiossa oli kaksi kanavaa ja suomalaiset saivat mitaleita urheilukisoista.
Viikonlopun uutiset luettiin maanantain lehdestä. Maitopurkkeja oli punainen tai sininen, eikä lapsilla ollut koskaan mitään tekemistä.
Ennen oli kaikki paremmin, eikö vain ollutkin? Ei ollut. Mutta ehkäpä jotkut asiat ovat säilyttämisen arvoisia. Vaikkapa juuri se, ettei ollut mitään tekemistä. Tylsyys, joutilaisuus, aikaa ajatella omia ajatuksia. Vaarallisia asioita kustannustehokkuuden näkökulmasta.
Tai niinkin vanhanaikaiset asiat, kuin kohteliaisuus ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Vielä jokin aika sitten esimerkiksi valtion päämiehiltä ja johtavilta poliitikoilta edellytettiin käytöstapoja. Heidän oletettiin toimivan esimerkkeinä kansalaisille siitä, kuinka yhteisiä asioita hoidetaan.
Nykyään kilpaillaan enemmänkin siltä, kuka lujiten kehtaa lyödä vastustajaa vyön alle. Fiktiot ja faktat menevät iloisesti sekaisin kun twitter laulaa ja kannattajaoletetut laulavat mukana. Sävel on rujo, eivätkä riimit osu kohdilleen. Mutta eipä sillä väliä, jos ajatusmaailma on, että tahtonsa saa läpi se, joka osaa ja viitsii pitää itsestään eniten mölyä ja meteliä.
Vuosi on 2019, meillä on enemmän tietoa käytettävissämme kuin koskaan ja totuus päätetään huutoäänestyksen perusteella. Eihän sen näin pitäisi mennä.
Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, sanotaan. Aika ontuva sanonta. Tai liiankin osuva, nykyiset lauluntekijöiden korvaukset huomioiden. Taustalla lienee ajatus, että ihmisen toimintaa ja sanomisia ohjaa jokin taho, joka joko palkitsee tai rankaisee yksilöä sen mukaan, kuinka hyvin tämä sovittua liturgiaa noudattaa. Isoveli tai Isosisko säveltää ja sanoittaa kappaleet ja olettaa, että kaikki yhtyvät kiltisti kertosäkeeseen.
Ja kuitenkin jokainen ihminen vain pyrkii selviämään omasta elämästään parhaalla mahdollisella tavalla. Pitämään huolta itsestään ja läheisistään. Ehkäpä jopa vähän nauttimaankin kaiken suorittamisen ohessa. Ja leivätkin ostaa jokainen omilla, vähillä tai enemmillä, rahoillaan. Tai leipoo itse.
Miksi laulaa toisten lauluja, kun voi tehdä omansa? Joko vertauskuvannollisesti tai ihan käytännössä. Ehkä niillä ei nousta listojen kärkeen tai valloiteta maailmoja tai edes omaa kylää, mutta ainakin ne ovat omia. Sellaisia, joiden takana voi seistä.
Niin ihanaa kuin olisikin tuudittautua tutuille ja turvallisille nostalgia-aalloille, niin vanhat laulut on kuultu jo aika monta kertaa.
Vuosi on 2019 ja maailma tarvitsee uusia lauluja. Tehdään niitä.
Kirjoittaja työskentelee Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajana sekä kirjoittaa kirjoja ja lauluja.