Suomalaiset ovat totutelleet nyt runsaat pari kuukautta mieheen nimeltä Matti Taneli Vanhanen, vuonna 1955 Jyväskylässä syntyneeseen professorin poikaan, joka on kirjannut eduskunnan matrikkeliin itselleen hienon ammatin: lehtimies. Titteli on harhaanjohtava. Vanhanen on nimittäin lähes tyylipuhdas poliittinen broileri.
Hän aloitti poliittisen uransa sieltä, mistä Esko Aho ja moni muu nimekäs keskustasatraappi: Nuoren keskustan liiton toimistosta. Vielä nykyistäkin paljon hontelompi Vanhanen toimi poliittisen juonittelun opinahjona pidetyn liiton puheenjohtajana 1980-1983. Hän herätti jo tuolloin huomiota siksi, ettei juonut eikä polttanut. Ennen armeijaan menoa hän oli ehtinyt toimia myös NKL:n Uudenmaan piirin toiminnanjohtajana.
Vanhasen lehtimiesura ei ole vaatimaton, mutta ei sitä voi merkittävänäkään pitää. Hän työskenteli Kehäsanomien toimittajana 1985-1988 ja päätoimittajana 1988-1991. Homma jäi, kun eduskunta söi hänet syövereihinsä 1991. Vanhasesta tuli parlamentin jäsen Ahon pääministeriyteen johtaneissa vaaleissa. Valtiotieteen maisteriksi hän oli lukenut itsensä työn ohessa 1989.
Vanhasen poliittinen varhaiskypsyys näkyy myös siitä, että hän kokeili siipiensä kantavuutta ensimmäisissä isoissa vaaleissa 1980 ja sulkeutui heti äänestäjien suosioon. Hänestä tuli 1980 Espoon nuorin valtuutettu. Paikka avautui 404 äänellä. Vertailun vuoksi: hän sai viime kesänä Hämeenlinnan puoluekokouksessa vain 120 ääntä.
Vanhanen oli presidentin valitsijamies 27-vuotiaana 1982, ja hän uusi tempun kuusi vuotta myöhemmin. Hän on istunut keskustan puoluehallituksessa ja ollut vuodesta 2000 lähtien puolueen varapuheenjohtaja. Ei kai tällaisen poliittisen taustan omaava mies voi olla väritön, hajuton ja vailla ajatuksia, kuten nyt uskotaan Vanhasen onnettomien sanavalintojen takia.
Kaikki tuntuvat muistavan, mitä hän lausahti Helsingin Sanomien kuuluisassa haastattelussa 20.7. Vanhanen kertoi lähteneensä pääministerin tehtävään vastentahtoisesti ja piti onnenpotkuna sitä, että tehtävä on määräaikainen.
Hän saa maksaa lausunnostaan kovan hinnan. Se leimasi hänet kunnianhimottomaksi poliittiseksi nynneröksi. Kestää kauan ennen kuin ihmiset näkevät hänessä täysiverisen ammattipoliitikon, jollainen hän on on ollut todellisuudessa koko aikuisikänsä.
Mauno Koivisto osoitti usein loistavaa poliittista tilannetajua. Hänellä oli hyvä hoksnokka. Hän korosti, että politiikassa on niin, miltä näyttää. Lausuntoon sisältyy vinha perä. Politiikassa on tärkeämpää se, miltä näyttää ja millaisen vaikutelman tekee, kuin se, mitä sanoo tai osaa.
Vanhanen näyttää harmaalta. Hän ei räiskähtele, ei kipinöi eikä säkenöi . Hän ei osoita suuria elkeitä eikä lyö nyrkkiä pöytään. Hän puhuu hieman monotonisesti. Hän varoo ottamasta tiukasti kantaa. Hänen kasvoillaan häivähtää usein epäröivä ilme. Hän joko miettii ankarasti, miten sanansa asettelisi, tai osoittaa aitoa epävarmuutta.
Juuri se, ettei Vanhanen näytä ja vaikuta synnynnäiseltä johtajalta, oli yksi syy siihen, miksi hän menestyi kehnosti keskustan puheenjohtajavaalissa vuosi sitten. Poliittiseksi johtajaksi on vaikea tulla, ellei sytytä johdettavia.
Kun sitten Vanhasesta välittyvään harmauteen yhdistyivät hänen omat sanansa siitä, että hän joutui pääministeriksi vastentahtoisesti, mielikuva oli valmis. Suomessa on totuttu siihen, että pääministerin paikasta taistellaan verisesti ja hallituksen johtoon pyritään hinnalla millä hyvänsä. Maa oli ällikällä lyöty. Vanhasen lausunto HS:ssa oli todella huonosti harkittu. Varapuheenjohtajat valitaan puolueisiin sitä varten, että he astuvat kehään, jos puheenjohtaja on estynyt.
Vanhanen ei ajautunut hallituksen johtoon vahingossa. Hän oli pyrkinyt keskustan johtoon eli tehtävään, johon halutaan juuri siksi, että siitä voi johtaa suora tie pääministeriksi. Vanhanen ei vain ehkä ollut vielä henkisesti täydessä iskussa pääministeriksi kesällä 2003. Sekin oli täysin ymmärrettävää, sillä Anneli Jäätteenmäki oli aloittanut tehtävässä vain pari kuukautta aikaisemmin. Kukaan muukaan, ehkä eräitä sosiaalidemokraatteja lukuunottamatta, ei ollut varautunut uuden pääministerin pikaeroon.
Ajassa saa mennä aina vuoteen 1975 asti ennen kuin löytyy henkilö, joka joutui tehtävään vahingossa. Hän oli Martti Miettunen, silloinen eläkeläinen. Hän oli kotipihallaan lehtiä haravoimassa, kun presidentti Urho Kekkonen soitti ja pyysi hänet hallituksen johtoon.
Suomalaiset näkevät Vanhasessa hieman hapuilevan oloisen pääministerin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Paavo Lipposella oli moni asia hakusessa 1995. Harri Holkerilla otti 1987 oman aikansa ennen kuin hän tunsi olonsa kotoisaksi pääministerinä. Jäätteenmäki ei ehtinyt vielä uida sisään uuteen virkaansa, kun hän jo erosi.
Yhtä poikkeusta lukuunottamatta vain pääministerit, joilla on ollut kokemusta valtioneuvostosta, ovat olleet alusta pitäen kuin kala vedessä uudessa tehtävässään. Tuo yksi poikkeus on Esko Aho. Hän toimi ja käyttäytyi heti kuin olisi aina toiminut pääministerinä, mutta sekin perustui enemmän taitavaan julkisuuspeliin kuin vastasi todellisuutta.
Vanhanen ei räisky, muttei ole myöskään sellainen hiirulainen, jollaiseksi hänet mielletään. Hänen värittömyytensä kumpuaa hänen persoonastaan, mutta katsojan silmä on paisuttanut sen illuusioksi kesän aikana. Vanhanen on antanut HS:n haastattelun jälkeen jo ainakin pari lausuntoa, joista taitetaan peistä harva se päivä. Yksi koski ravintoloiden sulkemista ennen kello neljää aamulla ja toinen lasten hankintaa. Hän on myös työreformin kehittelijöitä, joten kyllä hänen pajatsossaan piisaa tyhjennettävää ja kaluttavaa koko vaalikaudeksi.
Mutta se, pääseekö hän eroon harmauden ja pehmeyden vaikutelmasta, riippuu hänestä itsestään. Terästäytymättä se ei onnistu.