Vuosi sitten muodostetun punamultahallituksen taival on ollut yhdessä suhteessa erikoinen: hallitus on saanut viettää kaksi kuherruskuukautta - niin erikoiselta kuin se ehkä kuulostaakin yli kuukauden helvetillisessä pyörityksessä olleen Anneli Jäätteenmäen yhteydessä. Hallituksen tekosia ei ole vielä päästy ruotimaan kunnolla niin kuin olisi tapahtunut, jos Anneli Jäätteenmäki olisi yhä pääministeri.
Jäätteenmäen alkutaival meni lähes täysin Irak-vuodon setvimiseen. Merkittäviä poliittisia linjauksia ei tehty ja tuskin edes suunniteltiin kunnolla kuohunnan keskellä. Matti Vanhaselta vierähti muutama kuukausi totuttelussa uuteen tehtävään ja henkisessä sovittautumisessa ajatukseen, että hän on Suomen vaikutusvaltaisin poliittinen johtaja. Hän haparoi aluksi ja oli epävarma.
Nyt tuo aika on ohi. Vanhanen on ottanut paikkansa sekä sisäpolitiikan että Suomen EU-politiikan johtajana. Kun hallitus käynnistää politiikan syyskauden budjettiriihessä kesän lopulla, on tosi kyseessä. Hallitusta on lupa arvioida politiikan normaalilla mittatikulla: rehellisesti ja kylmästi vain tekojen perusteella.
Kahdesta kuherruskuukaudesta huolimatta punamultahallitus ei ole levännyt laakereillaan. Se alensi jo viime kesänä budjettiriihessä tuloveroja. Päätös on osoittautunut viisaaksi, kun ulkomailta ei tullutkaan odotettua vetoapua Suomen talouteen. Yritysveroesitys oli myös suuri ponnistus hallitukselta, mutta se ei mennyt kaikilta osin hyvin.
Viime vuoden lopulta lähtien hallituksen huomio on kohdentunut Euroopan unionin uuteen perustuslakiin sekä komission puheenjohtajan valintaan. Tulokset tiedetään: hallitus joutui tyytymään minimitavoitteisiinsa perustuslakineuvotteluissa, ja Paavo Lipposesta tuskin tulee komission puheenjohtajaa.
Saavutukselle ei voi hurrata ainakaan siihen nähden, mitä perustuslailliselta sopimukselta oli haettu alun perin konventissa ja huippukokouksissa. Voi olla, että hallituksen ja suomalaisten odotukset oli viritetty epärealistisiksi.
Esimerkiksi Saksan suurlähettiläs Hanns Schumacher esitti virkistävän erilaisen näkökulman asioihin torstain Kalevassa. Suomi pärjäsi Brysselissä hänestä mukiinmenevästi. Suomi ei joutunut tekemään enempää myönnytyksiä kuin Saksa tai Britanniakaan.
Niin tai näin, ainakin pääministeri Vanhanen on saanut nyt jo muutaman terveellisen oppitunnin siitä, millaista todellisuus on EU:n päätöksentekoelimissä. Vanhanen oli vielä vuosi sitten tyypillinen keskustahenkinen EU-haikailija, joka ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi suhtautua unioniin. Nyt hän palasi Brysselistä kotiin valmiina puolustamaan miehekkäästi huippukokouksessa hyväksyttyä perustuslakiesitystä. Hän sanoi jopa, ettei Suomessa tarvita perustuslaista kansanäänestystä.
Vanhasesta on kasvanut talven mittaan unionipolitiikassa samanlainen pragmaattinen reaalipoliitikko, jollainen hän on sisäpolitiikassa. Hän näyttää tajunneen, että jos haluaa vaikuttaa unionin päätöksiin, on oltava mukana siellä, missä niitä tehdään.
Vanhasen nopea kypsyminen pääministerin laaja-alaiseen rooliin on punamultahallituksen ensimmäisen vuoden suuria saavutuksia. Jos pääministeri hapuilee, se heijastuu koko hallitukseen. Vanhasen itseluottamusta on varmaankin kasvattanut hyväksi havaitun asiaosaamisen lisäksi se, että kansa on ottanut hänet suopeasti vastaan. Vanhanen saa korkeat arvosanat mielipidemittauksissa.
Pääministerin suosiolukemat ovat nousseet jo niin korkeiksi, että on vain ajan kysymys, koska ne alkavat rasittaa hallitusyhteistyötä valtapoliittisista syistä. Vanhasen suosio kun vaikuttaa suoraan keskustan kannatukseen. Sosiaalidemokraatit tuskin voivat katsella kovin pitkään levollisin mielin Vanhasen keikkumista gallupien kärkisijoilla. Heille tulee tarve horjuttaa luottamusta Vanhaseen, ettei kävisi kuten Jäätteenmäen kaudella.
Jäätteenmäki toi keskustalle puheenjohtajana ne ratkaisevat äänet, joilla se kukisti eduskuntavaaleissa täpärästi SDP:n ja joilla Paavo Lipponen pudotettiin pääministerin paikalta. Lipponen jää viimeistään ensi kesänä pois SDP:n johdosta.
Lipponen on yhä, puhemiehenäkin, Suomen politiikan ainoa todellinen valtiomies. Jos Vanhasen tahti ei hiivu, vaan kiihtyy, hän täyttää Lipposen jäljiltä syntyvän tyhjiön. Demareilla ei ole tällä hetkellä hallituksessa ketään yhtä suosittua poliitikkoa kuin Vanhanen.
Valtiovarainministeri Antti Kalliomäki on punamultahallituksen kakkonen vallankäyttäjänä, mutta hän ei ole pystynyt hyödyntämään näkyvää rooliaan ja luomaan nahkaansa uudelleen. Vanhanen ja Kalliomäki kilpailivat vielä viime kesänä siitä, kumpi on harmauden perikuva. Nyt sarjaan on jäänyt mittelemään vain Kalliomäki - itsensä kanssa.
Punamultahallituksen arvo mitataan sillä, miten se pystyy vastaamaan suurtyöttömyyteen ja globalisaation paineisiin. Molemmat haasteet edellyttävät huomattavia rakenteellisia uudistuksia, joita SDP on jarruttanut yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa tähän asti.
Vanhasesta tuli pääministeri siksi, että vain hän kelpasi ainoana demareille keskustalaisista. Punamultahallitus olisi kaatunut, jos jotain toista keskustalaista olisi esitetty hallituksen johtoon. Ei ole yllätys, että Vanhanen vaalii suhteitaan demareihin huolella. Hän on muun muassa tukenut Lipposta komission johtoon ja ymmärtänyt presidentti Tarja Halosen mukanaoloa huippukokouksissa.
Yhteiskunnan suuret ongelmat eivät kuitenkaan ratkea, ellei joku haasta SDP:tä. Pystyykö Vanhanen siihen vai uppoaako keskusta hänen johdollaan niin kuin sille kävi Esko Ahon aikana. Aho hirttäytyi suurtyöttömyyteen. Upottaako hallituksen työllisyyspolitiikan floppi Vanhasen?