Pääministeri Matti Vanhasen asema keskustan johdossa on katkolla ensi kesäkuun juhlapuoluekokouksessa Oulussa ja hän haluaa jatkaa puheenjohtajana. Presidentinvaalien huonon tuloksen käynnistämä kuohunta puolueessa on kuitenkin johtanut siihen, että Vanhanen on kovan paikan edessä jo ensi tiistai-iltana, jolloin keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu pohtimaan puolueen tilaa ja omaa tilaansa.
Vanhasen on lunastettava sanoillaan, teoillaan ja lupauksella paremmasta tulevaisuudesta paikkansa uudelleen omiensa silmissä. Hallituksella on edessään suuria ratkaisuja. Hallitus ja Suomi eivät voi jäädä odottamaan kuukausikaupalla, saako johtava hallituspuolue rivinsä ojennukseen kesällä. Vanhasen on vakuutettava omansa johtajakyvyistään jo nyt. Muuten puolueetta vaalien jälkeen repinyt kriisi ei laukea.
Tiistain kokous on jatkoa heti presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen keskustan eduskuntaryhmässä käynnistetylle tilintekoprosessille. Sillä yritetään purkaa puolueessa pintaan noussutta pahaa oloa, jolla on ollut jo tähän mennessä dramaattisia vaikutuksia.
Presidentinvaalitappion ensimmäiseksi uhriksi valikoitui omalla päätöksellään puoluesihteeri Eero Lankia, joka ymmärsi yskän. Jollei hän tee vapaaehtoisesti tilaa tuoreille voimille, hänet äänestetään pois tehtävästään Oulussa. Lankia ei ollut ehdolla presidentinvaaleissa, mutta hän johti Vanhasen kampanjaa ja on puoluesihteerinä vastuussa keskustan maineikkaan järjestökoneen ruostumisesta. Kone ei pystynyt piiskaamaan omaa väkeä riittävästi uurnille. Vanhasen kannatus ensimmäisellä kierroksella jäi useita prosenttiyksiköitä pienemmäksi kuin keskustan puoluekannatus on ollut gallupeissa.
Myös pohjoisen harmaat miehet joutuivat kokemaan puhurin voiman heti presidentinvaalien jälkeen. Markku Koski pudotettiin yllättäen eduskunnan varapuhemiehen paikalta, ja Kyösti Karjula hävisi puolestaan arvalla ryhmän varapuheenjohtajan paikan. Tilalle nousivat etelän kellokkaat.
Ryhmäjohtaja Timo Kalli, joka lasketaan myös poliittisen harmauden perikuviin Kosken, Karjulan, Lankian ja itsensä pääministerin tavoin, olisi niin ikään lentänyt tuoliltaan, jos kriitikkojen kärkihahmoksi noussut Kauko Juhantalo olisi vain antanut valita itsensä uudeksi johtajaksi varpusparven tavoin poukkoilleessa ryhmässä. Se taisi säikähtää itsekin arvaamattomuuttaan valitsemalla Kosken torstaina valtiovarainvaliokunnan johtoon.
Vanhasellekin etsitään kissojen ja koirien kanssa vastaehdokasta, mutta ongelma on siinä, kuka haastaisi hänet. Kaikki tunnustavat Vanhasen ansiot pääministerinä, mutta häntä pidetään puoluejohtajaksi liian sovittelevana ja kilttinä persoonana. Hänessä ei ole populismin häivääkään, ja juuri sitä keskustassa janotaan juuri nyt.
Kriitikoiden katseet kohdistuvat ministeri Paula Lehtomäkeen, joka on monella tavalla erittäin lahjakas ja hakkaa koko harmaiden miesten kaartin mennen tullen sosiaalisissa taidoissa. Hän on kuitenkin kieltäytynyt asettumasta Vanhasen vastaehdokkaaksi, ja vaikka hän lähtisikin, hän todennäköisesti häviäisi äänestyksen Vanhaselle puoluekokouksessa. Lehtomäellä on aika odottaa. Hänen aikansa tulee vielä.
Vanhanen ei puolestaan halua vaihtaa ministereitään eli tehdä sitä temppua, jolla SDP:n uusi puheenjohtaja Eero Heinäluoma pumppasi taitavasti uutta verta oman puolueensa julkikuvaan viime syksynä. Keskustan ministerit jatkavat, ellei joku tai jotkut uhraudu vapaaehtoisesti puolueen edun vuoksi. Sellaista epäitsekkyyttä ei ole totuttu näkemään Suomen politiikassa.
Jollei kukaan tee tilaa vereksille voimille, Vanhaselle ei jää juuri muuta mahdollisuutta kuin vakuuttaa eduskuntaryhmänsä siitä, että hän pystyy uudistumaan ja osaa lyödä tarvittaessa nyrkkiä pöytään hallituksessa keskustan puolesta. Vakuuttelu ei kuitenkaan ole kovin uskottavaa. Vanhanen on nimittäin kaikkea muuta kuin nyrkkiä pöytään lyövä tyyppi tai poliittinen juonittelija. Hänen vahvuutensa on sovittelu, tasoittelu ja tulipesäkkeiden sammutus. Viime vaalit ovat osoittaneet, ettei Vanhasen johdolla on vaikea voittaa vaaleja.
Juuri siksi, ettei Vanhanen ole joukkoja sytyttävä johtaja, hän ei kelvannut keskustan johtoon silloin, kun hän pyrki tehtävään. Hänet valittiin puheenjohtajaksi vasta, kun keskusta tarvitsi Anneli Jäätteenmäen tilalle nopeasti yleistä arvostusta nauttivan henkilön, joka pystyisi palauttamaan arvostuksen puolueeseen. Siinä hän onnistui erinomaisesti, ja hänestä tuli hyvä pääministeri.
Vanhaselle on edessään hikiset paikat omiensa vakuuttamisessa. Pelkät sanat eivät riitä. Hän tarvitsee tekoja ja kovia näyttöjä hallituksesta - sekä kunnon populistin puoluesihteeriksi. Mutta sellainen voidaan valita vasta kesällä.