Oltiinpa pääministeri Matti Vanhasen, valtiovarainministeri Antti Kalliomäen sekä ympäristöministeri Jan-Erik Enestamin runnoman yhteisö- ja pääomaverotusuudistuksen sisällöstä mitä mieltä tahansa, yksi asia on pakko todeta hyvin myönteisessä mielessä: uuden pääministerin ja uuden valtiovarainministerin yhteispeli toimii. Niin sen kuuluukin tehdä. Maan kannalta olisi onnetonta, jos pääministeri ja valtiovarainministeri tulisivat huonosti toimeen keskenään.
Vanhanen ja Kalliomäki ovat nyt antaneet jo kaksi lupaavaa näyttöä siitä, etteivät he jahkaile turhia. He runnoivat yritysverouudistuksensa etuajassa. Aikaa suurten linjojen ja yksityiskohtien hiontaan sekä poliittiseen julkisuuspeliin olisi ollut vielä kaksi viikkoa.
Kalliomäki oli asettanut alun perin yritysverouudistuksen takarajaksi marraskuun, mutta hän, Vanhanen ja Enestam avustajineen ja virkamiehineen toimivat kuin paavin valitsijat: he eivät lähteneet ulos valtioneuvoston linnasta keskiviikkoiltana ennen kuin ratkaisu oli syntynyt. Vain savumerkki jäi antamatta yöllä, vajaan viiden tunnin istunnon päätteeksi.
Nopea päätös yllätti markkinat myönteisesti sekä vei pohjan pois julkiselta lobbaukselta ja poliittiselta pisteiden keruulta. Juuri se olikin ministerikolmikon määrätietoisen toiminnan tarkoitus. Valmistelu oli karata hallituksen avainministerien käsistä vain kerran, kun julkisuuteen vuoti tietoja siitä, että SDP halusi eriyttää yhteisö- ja pääomaveroprosentit toisistaan. Tieto oli oikea - ja niinhän hallitus lopulta tekikin.
Tätä edellisen näyttönsä päätöksentekokyvystään Vanhanen ja Kalliomäki antoivat kesän lopulla budjettiriihessä. Hallitus päätti silloin suhdannepoliittisista syistä lisäkevennyksistä tuloverotukseen. Se oli hatunnoston arvoinen teko.
Pääministerin ja valtiovarainministerin muodostama akseli on toiminut Suomessa hyvin vapaiden rahamarkkinoiden aikana. Suljetun talouden aikana ei ollut niin väliä, vaikka johtavat ministerit kahinoivat keskenään. Esko Aho ja Iiro Viinanen muodostivat ensimmäisen ministeriparivaljakon, joka joutui ottamaan porvarihallituksessa1991-1995 vastaan vapaiden markkinoiden paineen koko voimallaan. Paine oli valtava, suorastaan infernaalinen, mutta he läpäisivät testin ja loivat toimivan yhteistyömallin seuraajilleen.
Paavo Lipponen hyväksyi ensimmäisen hallituksensa valtiovarainministeriksi Viinasen, vaikka tämä oli ollut SDP:n oppositiokaudella puolueen kritiikin päämaalitaulu yhdessä Ahon kanssa. Viinasen tulolla uuden hallituksen rahakirstun vartijaksi oli suuri symboliarvo: Lipponen halusi antaa markkinoille viestin, ettei hallituksen talouspoliittinen linja muuttunut, vaikka vasemmisto tuli hallitukseen koko leveydellään. Viesti oli tärkeä, kun Suomi oli vielä laman jäljiltä kuilun partaalla.
Viinanen vaihtui myöhemmin Sauli Niinistöön, ja akseli vain vahvistui. Lipponen ja Niinistö muodostivat puolueidensa puheenjohtajina kahden hallituksen voimakaksikon, jonka yli eivät muut ministerit pystyneet kävelemään, vaikka yrittäjiä riitti. Lipponen tuki muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta valtiovarainministeriä johdonmukaisesti, kuten pääministerin kuuluukin tehdä.
Kalliomäki on toista kertaa valtioneuvoston jäsen, ja hänen tyylinsä ja tapansa tunnetaan. Seiväs taipuu, mies ei. Kalliomäki pitää yleensä mölyt mahassaan eikä turhia hötkyile. Vanhanen on kirjoittamaton lehti hallituksen johdossa, ja hän nousi tehtävään sattuman kauppaa, sopivasti käsillä olleena varamiehenä. Hän ei ole saanut asemaansa vaalien kautta, kuten Aho, Lipponen ja Anneli Jäätteenmäki ennen häntä. Vanhasen edesottamuksia seurataan sen takia suurennuslasin läpi.
Kaksi talouspoliittista näyttöä oikeuttavat sanomaan, että pehmeän ja harmaan ulkokuoren takaa löytyy myös tarmoa ja tahtoa. Erityisesti tapa, millä hän ja Kalliomäki hoitivat yritysverouudistusta, osoittaa sen.
Asian valmistelu tapahtui valtiovarainministeriössä vähin äänin hallitusohjelman ja vuosi sitten valmistuneen Lasse Arvelan työryhmän mietinnön pohjalta. Varsinaiset päätökset teki suppea ministerikolmikko, joka sitoutti niihin heti seuraavana päivänä muun hallituksen ja omat eduskuntaryhmänsä. Näin nopeaa, suppeaa ja tehokasta päätöksentekotapaa ei ole nähty hallituksessa aikoihin.
Vanhanen on todennut julkisesti, ettei hän halua puhua keskeneräisistä asioista ja spekuloida lopputuloksella. Asiat valmistellaan ensin, sitten tehdään päätökset ja vasta sen jälkeen avataan suu. Tämä vanhan ajan kabinettipolitikointia muistuttava toimintatapa, josta Vanhasen suljettu työllisyysseminaari oli toinen esimerkki, sopi myös Kalliomäelle. Toisen harmaan ja niukkasanaisen poliitikon helppo ymmärtää toista.
Vanhasen ja Kalliomäen uusi tyyli ja ote osoittivat tehonsa. Päätöksiä syntyi. Lobbarit ja poliittisten irtopisteiden kerääjät eivät ehtineet kunnolla vauhtiin mukaan, kun avainministerit olivat jo naulanneet kantansa kiinni. Huuto on nyt sen takia kova.
Poliittinen ohjaus toimi sen sijaan, vaikka sen rooli jäi vauhdissa hieman hämäräksi. Yritysverouudistuksen lopputulos on kompromissi, jonka päälinjat on vetänyt Kalliomäki, johon Vanhanen on saanut omat puumerkkinsä etenkin pienten yritysten osalta ja johon Enestam on joutunut sopeutumaan. Uudistuksen peruslinja on siedettävä. Yritysverotus kevenee 400-500 miljardilla eurolla ja siitä hyötyy noin 90 prosenttia yrityksistä, mutta siihen jäi sudenkuoppia ja se on monimutkaisuudessaan kamala. Se palauttaa myös keinottelun yritys- ja pääomaverotukseen.
Ministerikoplan runnomaa ratkaisua pitäisi korjata eduskunnassa, erityisesti perheyrityksille räpsäytettävän raippaveron osalta, mutta riittääkö Vanhasella ja Kalliomäellä siihen kanttia? Heidän kun pitäisi myöntää, ettei kaikkea ehditty harkita kunnolla.