Eläkekiista on ohi mutta puhe pääministeri ja keskustajohtaja Matti Vanhasen asemasta on vasta alussa. Hän teki rankan poliittisen virhearvion, joka ei kovin hevin unohdu.
Rauha maassa. Keskimääräisen eläkkeelle jäämisen iän nostamista valmistellaan nyt työryhmässä, työhyvinvointiin ja jaksamiseen kiinnitetään huomiota, ja nämä asiat viedään loppuun kolmikantaisesti, yhdessä neuvotellen.
Näinhän sen pitää mennä. Suomalaisten työuria yritetään pidentää ja eri osapuolet sitoutuvat tähän tavoitteeseen. Jos lopputulos onnistuu, se olisi normaalioloissa hallitukselta hyvä poliittinen saavutus.
Nyt se on nolo poliittinen epäonnistuminen, josta vastuun kantaa pääministeri Matti Vanhanen. Kireänä käynyt poliittinen tunnelma oli hyvin aistittavissa eduskunnan välikysymyskeskustelussa.
On jo riittämiin ihmetelty, kuinka Vanhanen kuvitteli hoitavansa eläkeiän sinänsä tarpeellisen nostamisen pelkkänä hallituksen ilmoitusasiana, ilman pohjustamista, ilman valmistelua. Poliittinen todellisuudentaju tuntui tulevan kuvaan mukaan vasta loppuvaiheessa, kun poikkeuksellisen ankara vastalauseiden myrsky sai hallituksen luopumaan koko eläkeiän nostosta.
Hallituksen kirjaama päätavoite oli koko ajan työmarkkinoilta poistumisiän nostaminen kolmella vuodella. Se saattaa yhä onnistua. Siksi Vanhanenkin pystyi kuvailemaan syntynyttä ratkaisua hyväksi.
Mutta ei musta silti valkoiseksi muutu. Vanhasen kokemuksella pitäisi jo nähdä, mitkä asiat ovat suomalaisessa yhteiskunnassa mahdollisia ja mitkä eivät. Nyt hän laski täysin väärin palkansaajien reaktiot ja teki vasemmisto-oppositiosta pitkästä aikaa merkittävän toimijan.
Siksi kysymys Vanhasen omasta tulevaisuudesta nousee väistämättä esiin.
Lyhyellä tähtäimellä hänellä ei ole hätää. Tästä ei tullut hallituskriisiä, ei tule yleislakkoa, ei järky yhteiskuntarauha. Onneksi, sillä pulmia on maailman surkean taloustilanteen myötä muutenkin käsillä riittämiin ilman kotikutoista ylimääräistä hämminkiä.
Mutta Vanhasen oma tavoite kolmannesta pääministerikaudesta muistuttaa tällä hetkellä realistisuudessaan tuulentupaa. Toisenkin kauden viemisessä loppuun voi olla tekemistä.
Eläkesotkullaan Vanhanen teki SDP:n Jutta Urpilaisesta ensimmäisen kerran todellisen haastajan. Mutta mikä vielä oleellisempaa, hän onnistui henkilöimään vain itseensä koko hallituksen epäonnisen yhteispäätöksen eläkeiästä.
Kokoomuksen Jyrki Katainen oli onnekseen lomalla Egyptissä, kun eläkeasia lensi silmille. Se poissaolo ei voinut olla poliittista laskelmointia. Mutta muutenkin kokoomus pyrki väistämään koko kohun ja antamaan Vanhasen olla yksin tulessa. Eikä keskustan puheenjohtaja paljon keskustankaan sivustatukea saanut.
Pääministeri oli kaikessa silmiinpistävän yksin. Se on oireellista.
Loppu on keskustan käsissä. Puolueen gallupsuosio on tavallista tasoa alempana ja sillä on johtaja, joka on juuri kompastunut keskeisessä poliittisessa tavoitteessaan ja jonka sanoma ei tunnu menevän läpi. Mikä siitä on johtopäätös?
Pikaisesti tuskin mikään. Ei Vanhasta tämän vuoksi kammeta pääministerin paikalta, sillä keskustalla ei ole ketään muuta nostaa tilalle. Perääntymisellään Vanhanen vältti pikaisen kriisin, mutta tapahtunut varjostaa kaikkia hänen toimiaan hyvän aikaa eteenpäin.
Kansan reaktio oli niin raju, että keskustankin kulisseissa alkaa tuulla entistä enemmän. Koetun jälkeen on ihme, ellei Vanhasen poliittinen jatko ole katkolla viimeistään puoluekokouksessa 2010.