Harmaa mies ei sittenkään ole aina väritön, saati tylsä. Ainakin harmaudessa voi olla monta eri sävyä. Myös nahanluonti onnistuu, jopa täydellisesti.
Tästä on saatu monta näyttöä mitä pitemmälle keskustan puheenjohtajan Matti Vanhasen ura vallan huipulla on jatkunut. Vikkeliä käänteitä on tosin tapahtunut enemmän Vanhasen yksityiselämässä kuin hallituksen johtamisessa ja johtamistavassa.
Pääministeri Vanhanen oli pitkään kuin toimitusjohtaja, jonka keskeisin tehtävä on huolehtia, että tietyt asiat rullaavat eteenpäin. Viime viikolla ja Tehyn työtaistelun jo ratkettua sovintoon Vanhaselta nähtiin todellista poliittista johtajuutta. Sitähän omatkin häneltä ovat pitkin matkaa kaivanneet.
Vanhanen veti tosi tiukkaa linjaa haukkuessaan Keskuskauppakamarin tilaisuudessa rajuin sanakääntein sekä Tehyä että poliittista oppositiota.
Samalla alkaa näkyä entistä selvemmin se, miten valta on muuttanut Vanhasta itseään. Hänellä alkaa ilmetä niitä selviä valtiomiessyndrooman oireita, jotka miltei väistämättä iskevät jokaiseen pitkään vallan huipulla olleeseen.
Jo kesällä Vanhanen kertoi, että hänen tähtäimessään on kolmas pääministerikausi. Nyt hän jo osoitteli pitempää oppositiotaivalta etenkin sosialidemokraateille luonnehtimalla nykyisiä oppositiopuolueita tulevaisuuden hallituksen "heikoksi lenkiksi".
Tietynlainen vauhtisokeus taitaa pääministeriä vaivata. Ainakin Vanhaselta unohtui se demokratian ja parlamentarismin perussääntö, että ensin käydään vaalit ja tuloksen pohjalta tehdään seuraava hallitus. Kansa, ei nykyinen pääministeri, päättää ensisijaisesti sen, kenen käsiin valta seuraavalla vaalikaudella annetaan.
Samaan aikaan kun Vanhasen ote kovenee kipuaa maapallon toisella puolella valtaan ennakkoon värittömänä ja kuivakkaana pidetty mies. Tällaisia luonnehdintoja kuultiin vielä muutama vuosi sitten Vanhasestakin.
Australiassa vaalit voittanutta työväenpuolueen johtajaa Kevin Ruddia on luonnehdittu värittömäksi teknokraatiksi ja kuivan asialliseksi mieheksi. Oppositiojohtajana hän on jäänyt on australialaisille ylipäätänsä melko tuntemattomaksi poliitikoksi.
Rudd kuitenkin yllätti australialaiset jo ennen vaalien lopputaistoa. Syksyllä syntyi kohu, kun Ruddin paljastettiin käyneen kerran New Yorkissa strippiklubilla - ja olleen kaiken kukkuraksi niin kännissä, ettei hän muista käynnistä mitään.
Naimissa olevan ja kolmen lapsen isän takkiin tästä ei tahraa jäänyt. Päin vastoin Ruddin suosio nousi. Aussit tuntuivat olevan helpottuneita, että hän tekee muutakin kuin töitä.
Meillä sinivihreän hallituksen suosio on nyt laskenut, mutta pääministeri Matti Vanhasen suosioon se ei ole vaikuttanut. Suomalaisetkin ovat ymmärtäneet ja hyväksyneet pääministerinsä värikkäät yksityiselämän vaiheet.
Lisäksi kukaan ei enää voi väittää Vanhasta värittömäksi mieheksi, joka ei erotu tapetista. Näinhän omatkin häntä arvioivat vielä siinä vaiheessa, kun Vanhanen kesällä 2002 pyrki puolueensa puheenjohtajaksi.
Vanhasen värin sävyt tai todelliset värit selvisivät meille muille suomalaisille vain paljon myöhemmin kuin australialaisille uuden pääministerinsä harmaus.
Matti Vanhanen esiintyi alkuun punastelevana hyvän elämän apostolina. Hän kauppasi nurmijärveläisen lintukodon perhe-elämän koko kansalle.
Ryvettymättömän ja tosikkomaisena pidetyn Vanhasen vastuuntuntoisuus ja asiaosaaminen tiedettiin, mutta hänen johtajantaitonsa olivat pitkään kysymysmerkki.
Harva taisi tietää, miten läpeensä poliittinen ja vallanhaluinenkin Vanhanen on. Hän pelaa vain eri tavalla kuin monet muut pelurit. Yksityiselämänsä penkomista Vanhanen ei siedä, ja julmistelee siitä jatkuvasti medialle.
Tuskin jatkossakaan paraskaan imagokonsultti onnistuu muokkaamaan Vanhasesta räiskyvää poliitikkoa. Iso muutos näkyy stailatussa olemuksessa, kovenevissa puheissa ja tiukenneissa linjanvedoissa. Valta jyrää alleen myös turhan nöyryyden. Minä-alkuiset virkkeet ovat lisääntyneet jatkuvasti.
Toisaalta on hyvä, että Vanhanen vihdoin viimein ottaa politiikan ohjat käsiinsä ja sanoo asiat suoriksi. Toisaalta vallan pönäkkyys on päässyt pesiytymään Vanhaseen hieman huolestuttavalla tavalla, kun hän samaan aikaan yrittää lisätä kontrollia hallituksensa sisällä ja sulkea suita siinä, mitä muut ministerit saavat sanoa sekä uhkailee oppositiota hallituskaranteenilla.
Väriä ja kunnon kannanottoja poliittinen elämämme kyllä kaipaa, muttei diktaattoria. Valtakin on nykyaikana vain hetkellistä huumaa. Liikaa sen ei kannata antaa päähän kihahtaa.
Tietyt pelisäännöt koskevat lopulta myös pääministereitä. Lisäksi Vanhasella on nykyistä hallitustaivaltakin vielä valtaosa edessä.