Pääministeri Matti Vanhasen asema keskustan presidenttiehdokkaana on täynnä paradokseja. Sillä, mitä paremmin hän hoitaa virkaansa ja hallitsee asiat, ei nimittäin näytä olevan juuri positiivista vaikutusta hänen kannatukseensa presidenttigallupeissa. Hän on myös jatkuvasti esillä julkisuudessa sekä kiertää maita ja mantuja ja tapaa ihmisiä, mutta sekin näyttää vaikuttavan toivottoman hitaasti hänen suosioonsa presidenttiehdokkaana. Tämä sotii kaikkia politiikan perusoppeja vastaan.
Suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja sinnittelee kyselyissä kaukana Tarja Halosesta, joka hänen pitäisi saada pois Mäntyniemestä. Tämä on vähintäänkin hämmentävää siksi, että Vanhanen on nyt pääministerinä aivan eri mies kuin kesällä 2003, jolloin hän joutui hyppäämään yllätyksenä itselleenkin maan vaikutusvaltaisimpaan virkaan Anneli Jäätteenmäen mahalaskun jälkeen. Veres pääministeri ei ollut valmistautunut henkisesti pääministeriyteen, ja se näkyi hänessä pitkään kiusallisena epävarmuutena.
Kahdessa vuodessa on kuitenkin tapahtunut paljon. Vanhasen itseluottamus on kohonnut toiseen potenssiin, kun hän on nähnyt pärjäävänsä siinä missä muutkin ja osaavansa asiat usein paremmin kuin monet muut siksi, että pääministeriä informoidumpaa henkilöä on vaikea löytää Suomessa. Pääministerillä on puolellaan tiedollinen ylivoima ja medianäkyvyyttä vaikka muille jakaa, ja kun asemaan yhdistyy vielä valta, Vanhasen kasvua ei ole voinut olla huomaamatta.
Silti keskustajohtaja taaplaa vasta kolmantena presidenttigallupeissa. Kokoomuksen Sauli Niinistö on ajanut jo kahdessa kyselyssä tänä syksynä Vanhasen ohi. Se on hieman kiusallista, kun keskusta on selvästi suurempi puolue kuin kokoomus ja kun pääministeri paistattelee päivästä toiseen julkisuuden kirkkaimmissa valokeiloissa. Niinistön työpaikka on Luxemburgissa. Hän pystyy tekemään sieltä vain satunnaisia julkisuusiskuja.
Niinistön suosio presidenttigallupeissa vastaa karkeasti ottaen kokoomuksen kannatusta, noin 20 prosenttia. Vanhanen on kaukana keskustan luvuista, jotka ovat pyörineet hänen kaudellaan 23-24 prosentissa. Vanhasen tuki presidentiksi on 17 prosentin tasolla. Tarja Halonen kulkee edellä ylhäisessä yksinäisyydessään 56-58 prosentillaan. Muiden ehdokkaiden tulon areenalle piti syödä Halosen suosiota, mutta se ei ole heilahtanut puoleen taikka toiseen.
Mikä Vanhasessa on oikein vikana? Mistä pääministerin kenkä puristaa?
Syynä ei voi ainakaan olla se, että hän hoitaisi huonosti työnsä. Pääministeri on parantanut menoaan kuin sika juoksuaan, voi ehkä sanoa keskustaa lähellä olevaa terminologiaa käyttäen. Kansakin arvostaa Vanhasen työtä. Se näkyy Kalevan gallupeissa. Vanhanen saa niissä korkeimmat kouluarvosanat.
Ehkä paras selitys Vanhasen laimeaan kannatukseen löytynee vaalien kilpailuasetelmasta ja hänen kiltistä luonteestaan. Hän ei ole mies, joka lyö nyrkkiä pöytään tai käy päälle. Myös väitettyihin naisseikkailuihin liittyvä kohu taitaa vaikuttaa. Se syö mukavan miehen ja tunnollisen perheenisän imagoa arvokonservatiivisessa keskustassa.
Perussyy lienee kuitenkin siinä, että pääministerin on hankala haastaa presidentti, jonka kanssa perustuslaki on sitonut hänet kohtalonyhteyteen. Presidentin tärkeimmät valtaoikeudet liittyvät ulkopolitiikkaan, jota hän ei johda kuitenkaan enää yksin, vaan yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Vanhasen ja Halosen väliltä on vaikea löytää suuria ulko- ja turvallisuuspoliittisia mielipide-eroja. Jos niitä on ollut, mölyt on pidetty hyvin mahassa.
Pikemmin voi sanoa, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta on löytänyt ilman suuria konflikteja yhteisymmärryksen presidentin kanssa kaikissa tärkeissä linjaratkaisuissa. Esimerkiksi vuosi sitten hyväksytty turvallisuuspoliittinen selonteko ja neuvottelut Euroopan unionin perustuslaillisen sopimuksen sisällöstä turvatakuita myöten sujuivat ilman dramatiikkaa.
Miten Vanhanen voisi lyödä näissä oloissa kiilaa itsensä ja Halosen välille? Hän ei voi haastaa Halosta muilla kuin arvoperusteilla ja uhkaa ajautua sen takia samantapaiseen leikkihaastajan asemaan kuin pääministeri Harri Holkeri 1988. Holkeri varoi panemasta vaalikampanjassa koville Koivistoa, joka oli poiminut hänet omin käsin hallituksen johtoon.
Presidentti ei kuitenkaan valitse enää pääministeriä eikä Vanhanen ole kiitollisuudenvelassa Haloselle. Siinä mielessä perusasetelma on nyt toinen, mutta se ei näytä inspiroivan Vanhasta. Kiilan lyönti sopii sen sijaan Niinistölle siksi, että kokoomus on oppositiossa ja on kyseenalaistanut muutenkin turvallisuuspolitiikan linjan. Niinistö hiillostaa Vanhasta ja Halosta tavalla, jota pääministeri seuraa hieman levottomin mielin.
Kunnallisvaaleissa nähtiin, mihin Vanhasen pehmoilulinja johti: keskustan tulos jäi kauas gallupien korkealle virittämistä odotuksista. Vanhasta se ei juuri hetkauttanut. Häntä näytti tyydyttävän se, että hän rakensi punamullalle luottamuspohjaa. Se voi riittää hänelle myös presidentinvaaleissa, koska Halosta on vaikea pysäyttää.
Mutta silloin voi tulla karhu vastaan. Jos äänestäjät aistivat, ettei Vanhanen pyri tosissaan presidentiksi, Niinistö pudottaa hänet toiselta kierrokselta.