Hallitusneuvotteluissa palattiin viikonvaihteen aikana monta vuotta taaksepäin. Kaavaillut takarajat ryskyivät sunnuntaina, vaikka kättä oli väännetty vuorokaudet ympäriinsä koko viikko. Toivottavasti tämä ei ole merkki siitä, että vanhan punamullan aikainen epäterve ja epäluuloinen poliittinen kulttuuri tekee paluuta. Pääministeriehdokas Anneli Jäätteenmäen arviot hallitusneuvottelujen kulusta osoittautuivat kovin optimistisiksi. Jäätteenmäki vakuutteli julkisuudessa pitkin loppuviikkoa, että valmista tulee sunnuntaina. Valmista piti tulla jo iltapäivällä, mutta takarajat siirtyivät myöhemmäksi ja myöhemmäksi. Mieleen tulivat väkisinkin vanhan punamullan ajat.
Juuri tuollaista meno oli silloin, kun keskustan ja SDP:n neuvottelijat ottivat hallituksessa mittaa toisistaan päivätolkulla ja yötä myöten 1970- ja 1980-luvuilla. Tuollainen poliittinen kulttuuri loppui kuin seinään 1987, kun vanhan punamullan kausi päättyi SDP:n ja keskustan välirikkoon.
Vastaavanlaista kovaa vääntöä ei ole nähty Suomen politiikassa vuosina 1991-1995 maata hallinneen Esko Ahon porvarihallituksen jälkeen. Silloin keskusta vei kokoomusta miten tahtoi ja murjoi sitä monesti mustelmille. Paavo Lipposen sinipunahallitukset suoriutuivat omista ohjelmaneuvotteluistaan suhteellisen sopuisasti.
SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen oli näköjään päättänyt omalaatuisella lomamatkallaan Lapissa kesken hallitusneuvottelujen, ettei Jäätteenmäen hallituksen ohjelmaa lyödä lukkoon ja ministerisalkkuja jaeta ennen kuin ohjelma vastaa myös hänen näkemyksiään. Neuvottelujen venähtäminen yöhön sunnuntaina johtui nimenomaan siitä. Lipponen ryhtyi kantamaan huolta koko arvovallallaan tulevan hallituksen talous- ja työllisyyspolitiikasta sekä verolinjasta.
Muutama takaraja sinne tai tänne ei suuria merkitse, jos sen tuloksena on hyvä ja kestävä hallitusohjelma neljäksi vuodeksi. Lipponen ajoi ja korosti oikeita asioita. Punamultapuolueiden hallitusneuvottelijat sopivat nimittäin pelottavan helposti siitä, että Jäätteenmäen hallituksen menokehystä nostetaan vaalikaudella 1,12 miljardia euroa Lipposen toisen hallituksen alustavasti määrittelemää tasoa suuremmaksi.
Se oli ensimmäinen vakava varoitus siitä, että jakopolitiikka tekee heti paluun, jos keskustan ja SDP:n eduskuntaryhmiä edustavat hallitusneuvottelijat pääsevät ilman kontrollia saman pöydän ääreen rahaa jakamaan. Tuollaista vastuutonta poliittista kulttuuria on syytä kavahtaa ja vastustaa. Tapahtuneen jälkeen on erittäin tärkeää, että uusi hallitus saa talouspolitiikkansa takuumieheksi valtiovarainministerin, jolla on kanttia pitää tiukasta budjettilinjasta kiinni.
Lipponen olisi SDP:n poliitikoista ylivoimaisesti paras tehtävään. Hänen ylitseen ei käveltäisi noin vain.
Keskustan ja SDP:n on ollut määrä unohtaa menneet ja rakentaa uusi luottamussuhde välilleen Helsingin Säätytalolla käydyissä hallitusneuvotteluissa. Säätytalon kabineteista tihkui tietoja julkisuuteen pitkin päivää ja iltaa äärimmäisen niukasti - niin niukasti, että oppositioon jäävän vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes ehti jo kritisoida sunnuntaina hallitusneuvottelijoita salamyhkäisyydestä. Siimes muistutti, että Jäättenmäki oli puhunut puheenjohtajavalintansa yhteydessä avoimuudesta ja poliittisen kulttuurin uudistamisesta.
Tieto ei todellakaan kulkenut, kuten demokratiassa olisi suotavaa. Informaatiovajetta olennaisempaa on kuitenkin panna merkille se, kuinka vaikeaa keskustan ja SDP:n oli päästä yksimielisyyteen talouspolitiikan suurista linjoista huolimatta siitä, että monet pienemmät asiat oli raivattu pois alta työryhmissä suhteellisen kivuttomasti. Hallitusneuvottelijat sopivat esimerkiksi jo torstaina neljän politiikkaohjelman kirjauksesta uuden hallituksen ohjelmaan.
Politiikkaohjelmat ovat tämänkertaisten hallitusneuvottelujen uutuus. Ne koskevat työllisyyttä, yrittäjyyttä, tietoyhteiskuntaa ja kansalaisvaikuttamista. Kunkin ohjelman toteuttamisesta vastaa koordinaatioministeri yli ministeriörajojen.
Jos kaikesta pitää sopia viimeistä pilkkua myöten etukäteen, sitä on merkki siitä, etteivät päähallituspuolueet luota toisiinsa aidosti tässäkään vaiheessa, jossa ovat päättäneet sitoutua toisiinsa neljäksi vuodeksi. Ne eivät uskalla aloittaa yhteistyötä ilman yksityiskohtaisia sopimuksia, joilla ne kahlehtivat toisensa ennustettavaan linjaan.
Se on huono merkki ja kertoo siitä, kuinka syvää epäluottamus on puolueiden välillä. Todellisen luottamuksen palautus keskustan ja SDP:n välille jää hallitusyhteistyön varaan.