”Meillä oli neljännellä luokalla opettajana Olga Slottsberg. Hän oli myös lyseon laulunopettaja. Hän näki oppilaansa lahjat. Hän alkoi toimittaa Leeviä lukutielle. Ei me toverit tietäneet hänen olleen toisia paremman. Muuten kyllä pidettiin häntä Sussun lempilapsena. Istuimme luokalla kun oli poikiakin aina tyttö- ja poika vierekkäin. Minä istuin veljeni kanssa ja Leevi minun edessäni Hilda Nyytäjän kanssa.”
Kauniilla vanhanaikaisella käsialalla tämä kertomus jatkuu, miten samainen Leevi kerrankin kaatoi Esteri Laxin valkoiselle ”stärkätylle” esiliinalle mustepullon, eikä opettaja torunut eikä Leevi mitään rangaistusta saanut. Esterikään ei myöhemmin muistanut, mitä Laxin mamma oli sanonut, kun esiliina oli mennyt aivan pilalle.
Tarinan vallaton Leevi on säveltäjä Leevi Madetoja. Esteri, jonka esiliinan Leevi pilasi, taas sittemmin kuvataiteilijana tunnetuksi tullut EsteriTuominen. Luokkatoveri, joka oli kaiken tämän 1890-luvulla Kakaravaaran Vattihuusin koulussa tapahtuneen tallettanut kauniilla käsialallaan vuosikymmeniä myöhemmin, on Anna Forsberg (1885-1968), puolen vuosisadan mittaisen elämäntyön Oulun tuomiokapitulin kanslistina tehnyt museonystävä.
Muistojen kirjan parhaiden tarinoiden keskeinen henkilö, Anna Forsbergin äiti Maria Fredrika Forsberg (1854-1932) oli merimies Abraham Heiskarin tytär. Isä oli kuollut eräällä matkalla ja haudattu St. Helenan saarelle. Anna Forsbergin äidin otti kasvattityttärekseen kakaravaaralainen merimiehenleski Maria Järvelin, jolla oli kankuriliike. Tämä kaikki on tunnollisesti kirjattu kansien väliin.
Nykyoululaisiakin kiinnostavat, eloisat tarinat muistelijan äidin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä hänen oman lapsuutensa vuosista, 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun Oulusta, ovat maanneet vuosikymmeniä Pohjois-Pohjanmaan Museossa yhtä aikaa tallessa ja piilossa.
Muhkeamuotoinen muistojen kirja näyttää päiväyksen perusteella olevan 70-vuotislahja, johon Anna Forsberg eläkevuosinaan talletti ilmeisesti jo aiemminkin kirjoittamiansa muisteluksia.
Muistojansa säveltäjä Leevi Madetojan lapsuudesta Anna Forsberg näyttää julkaisseen myös Kaltiossa.
Ei Kauko- vaan Kaukavainio
Omat muistoni sijoittuvat jo hauraaksi käyneen neiti Forsbergin elämän viimeiseen vuosikymmeneen 1960-luvulle, jolloin hän muutti asumaan Opettajain kerholta Vesperiin. Huomasin päässeeni ensimmäisen Kalevaan tekemäni joulujutun jälkeen hänen luottotoimittajakseen. Ensimmäisellä kerralla hän muisteli, kuinka Järvelinskä piti kankureille Kakaravaaralla joulua.
Kun Kalevassa kevättalvella 1965 julkaistiin uutinen silloin suunnitteilla olevasta Kaukovainion lähiöstä, neiti Forsbergin muistojen kirjasta löytyi oitis tarina vanhasta Kaukavainiosta, kuten hän tuota aluetta nimitti.
Tarina Kaukovainion kesäjuhlista, siellä olleesta salongista sekä kahdesta kirkasvetisestä lähteestä on nytkin luettavissa hänen käsin kirjoittamastaan kirjasta. Joskus parhaimmillaan kirja häivähtää myöhemmältä versiolta Sara Wacklinin muisteluksista, mikä ihan hyvin on voinut häämöttääkin jonkinmoisena esikuvana näille muisteluksille.
Pohjois-Pohjanmaan museolle lahjoitettu muhkea kirja muistuttaa rakenteeltaan myös erästä toista oululaista uniikkiteosta - muutama vuosi sitten julkisuuteen paukahtanutta Brita Kanasen vieraskirjaa, joka myös on ainakin osittain eräänlainen muistoalbumin, vieraskirjan ja leikekirjan yhdistelmä kuten Anna Forsberginkin kirja.
Romanttiseen sävyyn kirjoittamiensa tarinoiden kuvittajaksi Anna Forsberg sai lapsuuden ystävänsä Esteri Tuomisen, siis sen saman tytön, jonka esiliinan Leevi Madetoja oli Vattihuusin koulussa 1890-luvulla sotkenut.
Ilola, näkötorni, vesipumppu
Tarinaa kesäisestä pyykkipäivästä Hupisaarilla elävöittää Esteri Tuomisen kuvitus. Piirroksissa näkyy vanhoja näkötorneja, vesipumppuja, huvimajoja ja mm. Ilola-niminen rakennus. Ilolasta Anna Forsberg kirjoittaa, että se oli virvokekioski ja sijaitsi lähellä soittolavaa puron reunalla. Sieltä sai ostaa limonadia, kaljaa ja pumppernikkeleitä sekä suuria kompiaisia viidellä ja kymmenellä pennillä.
Näkötornin taas neiti Forsberg kertoo sijainneen siinä paikassa, missä nyt on patosillan alku:
”Siinä oli ainakin 20 askelmaa kiviperustukselle rakennettu ja katoksella varustettu ´paviljongi ´. Sinne sitä mentiin ihailemaan kuuntelemaan Merikosken pauhua. Sieltä oli hyvä näköala katsella tervaveneitten Merikosken laskua ja samoin niiden ylösajamista. Kivinen ´möljä´ oli suuri siinä edessä jota pitkin tervantuojat sauvoivat veneitään suvantoon, joka olikin jo lähellä Lääninsairaalan kohdalla.”
H ja H:n jälkeen raittiusseura
Raittiusseura Pohjan Leimu vietti Hupisaarilla kesäjuhlaansa ja piti siellä arpajaisia.
Raittiusseura oli perustettu jatkamaan Huvi- ja Hyötyseuran eli H ja H:n toimintaa, kun se laantui joskus vuoden 1884 paikkeilla. H ja H oli perustettu kaupungin suomenmielisten keskuudessa 1879. Vuonna 1882 H ja H esitti Maneesissa varsin tuoreeltaan Nummisuutarit ”omin voimin” kuten Anna Forsberg kirjoittaa. Hän sanoo isänsä Erik Vicktor Forsbergin näytelleen siinä Mikko Vilkastusta. Hänen äitinsä taas toimi arpojenmyyjättärenä.
Koska Anna Forsberg talletti oman lapsuutensa lisäksi runsaasti äitinsä kertomaa, hän pääsi paljon syvemmälle 1800-lukuun kuin hänen oma ikänsä olisi edellyttänyt. Hän näyttää kirjoittaneen muistiin myös Oulun vanhimpana asukkaana vuonna 1944 kuolleen Marge Aholan, omaa sukua Mäkelän, nuoruudenmuistoja ajasta, jolloin ei ollut rautatietä eikä höyrylaivoja vaan purjelaivoja ja jolloin käytiin merimiestansseissa Smarinilla, Luukisella, Krouvissa eli Latokartanossa ja Erkkolassa.
Pikku Maikin eli Anna Forsbergin äidin ihannoivasti talletettuihin muistoihin kuuluu Nystedtin musterin koulu, johon tyttö meni ensin Vaaran ruohikkoista katua, sitten kapeaa mutkittelevaa polkua kaupunginojan rantaan saakka ja siitä lautaportaita pitkin yli kaupungin puolelle pikku taloon, jossa koulu sijaitsi. Nämä tarinat näyttää myös Jenny Paulaharju tallentaneen.
Tosin Anna Forsbergin mukaan kaikkein hauskinta oli niillä hänen äitinsä oululaisilla ikätovereilla, jotka pääsivät Carin Vetterstenin (1803-1878) luo oppimaan lukemisen alkeita. Kaisa-musteri, joka oli seppä Nils Mullbergin ottotytär, oli myös ainakin Oulun ensimmäinen naissuutari, kenties koko Suomenkin, hän arvuuttelee muistojensa kirjassa.
”Musteri leikkasi kirjavia tilkkuja ja veteli pikilankaa, pienet oppilaat istuivat vieressä ja tavasivat”, muistojen kirjasta paljastuu. Nimien joukosta löystyy myös kauppaneuvos Snellmanin tytär Lina Snellman, joka esiintyy myöhemmin historiassa Aurora Karamzinin luottoystävänä ja Helsingin diakonissalaitoksen pitkäaikaisista johtajattarista toisena.
Meidän mamma puotineitsyenä
”Meidän mamma Maria Forsberg oli käynyt 3 vuotta siis kaikki 3 pöytää mamsellein koulua”, Anna Forsberg kertoo eräässä muistossaan äitinsä siirtymisestä työelämään. Tuo vaihe on otsikoitu Oulun ensimmäinen Rautakauppa.
Rautakaupan perusti raatimies Lars Anders Löfgren (1795-1877) ehkä vuonna 1848. Tällaisen luvun Anna Forsbergin käsiala on korjannut aluksi kirjoittamansa vuosiluvun päälle. Rautakaupan vaiheet ja rautakauppiaan kodin Anna Forsberg esittelee jopa pohjapiirrosta myöten, olihan hänen äitinsi päässyt puotineitsyeksi tuohon liikkeeseen ja asuikin talossa. Talo sijaitsi Kirkkokadun ja Asemakadun kulmassa. Sittemmin sen osti merikapteeni H.V.Snellman., Seuraavatkin omistajat luetellaan: Kalevan toimitusjohtaja John Antell, sitten piispa J.A.Mannermaa.
Rautakaupasta löytyy myös silta Kaukavainion Huvisalonkiin: sekin oli Anna Forsbergin äidin työnantajien, Löfgrenien, omistuksessa ja sen jokakesäisistä tapahtumista Sofian ja Laurin päivät olivat varsinaisia merkkitapahtumia, kun kaupungin herrasväki kuvernööristä alkaen osallistui juhliin.
Huvisalonki. Kaukavainio on Anna Forsberg otsikoinut käsin kirjoittamaansa kirjaan seitsemättä sivua pitkän muisteluksen. Lisäksi siinä on kuvituksena epätarkkoja, ilmeisesti hänen itsensä ottamia valokuvia siitä, mitä tuosta aiemmin maineikkaasta huvisalongista lopulta oli jäljellä.
Löfgrenien tanssisalonki palveli lopulta heinäsuojana, vaikka oli alunperin ollutkin kovin hieno värilyhtyineen ja seinälampetteineen, joissa paloivat talikynttilät.
Muster-Kaisu osti päärakennuksen
Anna Forsberg tietää kertoa, että hänen äitinsä entinen työtoveri Oulun vanhimmassa rautakaupassa, Muster-Kaisu eli Kaisa Heikkinen osti aikanaan Löfgrenien entisen päärakennuksen Kaukovainiolta ja vedätti sen omistamaansa Mecklenburgiin vuokralaistensa asunnoksi.
Vuonna 1900 kuolleen Muster-Kaisun omistama Mecklenburg oli entinen sotilastorppa Kastellissa.
”Sunnuntaisin siellä kävivät kaupungin herrasväen nuoret kävelyretkellä aamupäivisin. Saivat kahvia ja voileipiä sekä saframirinkeleitä. Ehkäjoskus viiliäkin”. Anna Forsberg muistaa Kaisu-musterin asuneen piikansa kanssa kesäisin pienessä piharakennuksessa, koska talossa oli kesäasukkaita. ”Olipa siellä eräänä kesänä Raajarikkoisten Lastenkotikin vuokralaisena”, hän muistelee.
Omasta aikuisiästään Anna Forsberg ei kirjoita eikä loppujen lopuksi edes itse ole muistojensa kirjan päähenkilökään paitsi joissakin lehtileikkeissä, valokuvissa ja kiitoskirjeissä.
Äiti on tarinoiden päähenkilö, hänen muistonsa keskeisiä. Isästä ja sisarukksista ei monestikaan puhuta, kuitenkin sen verran, että sellaiset henkilöt ovat kuuluneet Anna Forsbergin elämään.
Jotkut hänen kirjaamansa jutut, jotka häntä aiheeltaan kiinnostivat, ovat selvästikin kopioita muiden teksteistä.
Varsinainen harrastus muistojensa kirjaajalla on ollut Oulun purkamisesta kertovien lehtileikkeiden talletus.
Neiti Forsberg kuoli kuitenkin heti Euroopan hullun vuoden 1968 alkajaisiksi, joten häneltä jäivät parhaat palat Oulun vanhojen talojen surkeista kohtaloista kirjaansa liimaamatta. Purkamisen, polttamisen ja rakentamisen hullut vuodethan kiihtyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen vauhdikkaimmilleen.