Äänestykset eri kansakuntien suurimmasta sankarista ovat silkkaa viihdettä, mutta kyllä ne jotain valtioiden tunnetilasta kertovat. Venäjällä on juuri valittu kaikkien aikojen suurin venäläinen, ja siinä kilvassa Stalin päätyi kolmanneksi, Aleksanteri Nevskin (suomeksi myös Aleksanteri Nevalainen) ja Pjotr Stolypinin jälkeen.
Ortodoksikirkon myöhemmin pyhittämä Aleksanteri Nevski löi ruotsalaiset ja saksalaisritarit 1240-luvulla Novgorodin ruhtinaana. Itse asiassa hän ja Stalin edustavat Venäjän kehityksen kahta ääripäätä, toinen toteutumatonta vaihtoehtoa ja toinen toteutunutta.
On nyky-Venäjän onni, että Stalin ei sentään kisaa voittanut. Läheltä sekin piti, ja välillä näytti että ääniä oli vääristelty Stalinin hyväksi.
Ulkomailla Stalin mielletään Hitlerin veroiseksi hirmuhallitsijaksi, täydestä syystä. Stalinin vainoissa kuoli miljoonittain venäläisiä ja muita. Mutta Venäjän ulkopuolella myös herkästi unohdetaan, että ei maassa suotta puhuta Suuresta Isänmaallisesta Sodasta. Hitler kävi idässä tuhoamissotaa, ja Neuvostoliiton voitto Saksasta on yhä suuri kansallisen ylpeyden aihe.
Stalinia koskevien tulkintojen erilaisuus kertoo, kuinka historian totuudet voivat olla keskenään hyvin ristiriitaisia. Moni venäläinen yhä aidosti pitää "isäntää" suurmiehenä, ei tyrannina. Eikä haittaa, että mies oli kansallisuudeltaan georgialainen eikä venäläinen.
Stalinilla ja Aleksanteri Nevskillä on kuitenkin jotain yhteistä: he molemmat löivät lännestä hyökänneen vihollisen. Aivan samaan tapaan Suomen äänestyksen voittaja marsalkka Mannerheim kunnostautui idän vihollista vastaan.
Tämä puhuu paljon siitä, millaista historia on luonteeltaan näillä kulmilla ollut. Yhdelle ikiaikainen vihollinen on tullut lännestä, toiselle idästä, ja se vaikuttaa tapaan katsoa maailmaa vielä nyt ja kauas tulevaisuuteen. Vastahan siitä on 768 vuotta, kun Aleksanteri Nevski löi ruotsalaiset Nevan jäällä. Taistelussa, jota Ruotsissa ei taatusti kukaan enää muista.
Venäjä lähti syntymään useista erillisistä valtiomuodostelmista noin 800-luvulta alkaen. Yksi vahvimmista oli Novgorod, jonka keskus sijaitsi nykyisestä Pietarista kaakkoon Olhava-joen rannalla. Keskiajan Eurooppaa ajatellen se oli hyvin edistyksellinen valtio, jossa tasavalta-sanalle oli ainakin hallitsevan kauppiasluokan osalta katetta.
Asioista päätettiin yhteisessä kokouksessa, vechessä. Myöhemmälle Venäjälle niin tuttua yksinvaltaa ei siis ollut, ei myöskään keskiajan läntiselle Euroopalle tyypillistä ylivertaista kirkollista auktoriteettia. Käsillä olivat varhaiset ainekset demokratian kehittymiselle.
Novgorod oli muutenkin poikkeuksellinen. Juuri Aleksanteri Nevskin aikoihin se piti puolensa läntisiä tunkeilijoita vastaan asevoimin ja idän suuntaan juonitellen ja lehmänkaupoilla. Kun mongolit valtasivat Venäjän muut alueet ja jättivät syvälle tuntuvan vaikutuksensa, Novgorod pystyi pysymään suoran mongolivallan ulkopuolella. Ja jos Ruotsi olisi tuolloin saanut Nevan suun itselleen, ties miten kauan se olisi vaikuttanut historian kulkuun.
Tämä kaikki liittyy myös Pohjois-Suomen historiaan, sillä Pähkinäsaaren rauhassa 1323 nyky-Suomen pohjoisosat jäivät Novgorodin valtaan, sikäli kun noina aikoina vallasta voitiin puhua. Oulujoen rannalla Kastellin vaiheilla oli 1300-luvulla linna, jonka hallinnasta ruotsalaiset ja novgorodilaiset kamppailivat.
Kyse tietysti oli paitsi maallisesta ja kaupallisesta, myös uskonnollisesta vallasta. 1400-luvulla Novgorodin ote alkoi hiipua, eikä Pohjois-Suomen historiaan valtion etupiiriin kuuluminen paljon jälkiä jättänyt. Karjalan suunnalla vaikutus oli tietysti vahvempi.
Novgorodin tarina päättyi lopullisesti Moskovan hallitsijan Iivana Julman verilöylyssä 1500-luvun lopulla. Sen jälkeen ei vaihtoehtoista kehitysmallia enää ollut, vaan Venäjä asteli lujan yksinvaltiuden ankaria teitä. Iivana Julmakin oli loppusuoralla, kun Venäjällä sankarista äänestettiin
Novgorod on enää pelkkä historiasta raskas, kirkkoja ja Aleksanteri Nevskin patsaita täynnä oleva tunnelmallinen provinssikaupunki. Iivana Julma tuhosi sen, mitä Aleksanteri Nevski puolusti: Novgorodia eivät sortaneet ruotsalaiset, saksalaiset tai mongolit, vaan sen tekivät venäläiset itse. Eikä sen koommin maassa ole nähty kuin eriasteista itsevaltiutta tai välivaiheissa sekavia aikoja, sisäistä anarkiaa.
Tosin jokin viesti sisältyy myös siihen, että äänestyksen kakkoseksi nousi Pjotr Stolypin eikä kukaan tsaari tai taiteilija, kuten olisi voinut uskoa. Stolypin oli vuosien 1906-11 pääministeri, kovakätinen ja lopulta salamurhattu uudistaja. Hän saattoi silti olla vanhan Venäjän viimeinen mahdollisuus rakentaa valtiota, joka olisi välttänyt vallankumouksen. Joka tapauksessa hän edusti siviilivaltaa ja vahvaa pyrkimystä uudistuksiin. Tällaisen hahmon nostaminen suurmieheksi voi kertoa siitä, mitä kansa kaipaa.