Rovaniemen teatteri - Lapin alueteatteri. John Steinbeck:
Amerikkalainen puolen vuosisadan takainen realismi vahvoine Tennessee Williamsin, Arthur Millerin ja JohnSteinbeckin kaltaisine edustajineen on viimeksi kuluneina vuosina tehnyt come backin varsinkin suomalaisten ammattiteatterien ohjelmistoihin.
Vuosi 2004 käynnistyi Rovaniemellä peräti kahdella tammikuun lopun ensi-illalla. Suurella näyttämöllä eli Tievassa nähtiin juuri uudessa noususuhdanteessa olevan John Steinbeckin (1902-1968) romaanista Eedenistä itään Suomessa tehty dramatisointi. Pienellä näyttämöllä eli Saivossa vuoden taas aloitti Michael DrukerinPaavo 1,5 (Kaleva 26.1.).
Dramaturgi Harri Virtasen ja ohjaaja Juha Luukkosen jäljiltä suuren näyttämön uutuuden realismi, joka on korostunut mm. maailmankuulusta romaanista tehdyissä elokuvissa, on saanut painua taka-alalle. Tilalle on noussut jylhä kohtalonomaisuus, joka on totuttu liittämään antiikin tragedioihin.
Steinbeck itse ajoitti vuonna 1952 kirjoittamansa romaanin keskeiset tapahtumat ensimmäisen maailmansodan Amerikkaan, ja vahva kalifornialaisuus on läsnä myös tasan puoli vuosisataa sitten eli 1954 aiheesta tehdyssä legendaarisessa elokuvassa, jonka ohjasi Elia Kazan.
Virtasen ja Luukkosen Steinbeck-tulkinta korostaa ja alleviivaa Vanhan testamentin ankaran jumalan ja maailman ensimmäisten ihmisten välisistä suhteita kiehtovasti muuntelevaa Steinbeckin teemaa. Itse asiassa Rovaniemellä lähestytään omin sanoin kerrottua kirkkonäytelmää. Kaikki päämärän kannalta epäoleellinen on karsittu.
Tämä tuntuu vaikuttavan myös näyttelijöiden replikointiin, jossa kaikilla tuntuu olevan epätavallisen suuri tarve huutaa.
Alvar Aallon suunnitteleman suuren salin seinien arkkitehtuuri on oivallettu hyödyntää lavastuksessa. Tämänkin ratkaisu on epätavallinen ja se jatkuu sivuseinien sinisten pylväsmäisten korkokuvien kanssa yhteisellä kielellä: massiiviset ja monikäyttöiset pylväät ovat PenttiUimosen lavastusidean lähtökohta. Juuri nämä juhlavat, korkeat rakennelmat, joita Kari Penttisen dramaattinen valistus korostaa, lisää antiikin tragedioiden jylhän kohtalonomaista tunnelmaa.
Rakennelmien keskellä Traskin miesvoittoinen perhe - isä kaksoispoikineen - yrittää taistella musertavaa kohtaloaan vastaan. Se alkaa pian käydä ilmeiseksi tässä maailman luterilaisimmassa maassa, jossa uskontotunneilla on taottu kansan päähän se, miten Kain surmasi veljensä Aabelin, jonka uhriin jumala oli mielistynyt eikä ollenkaan Kainin.
Perheen isä Adam (Seppo Rintamäki) on yhtä aikaa Aatami ja kiivas jumala, joka Rovaniemen tulkinnassa korostetun selvästi osoittaa, ettei välitä Kainin leimat ennen pitkää otsaansa saavasta Caleb-pojastaan. Teemu Forss tekee tämän kohtaloaan vastaan rimpuilevan roolinsa näennäisen uusavuttomasti. Tämä peikkomainen jurrikka lähes uppoaa jättikokoiseen villapaitaansa yritellessään peittää hellyydenkaipuutaan.
Kiivaan jumalaisen isän lempipoikaa Aaronia tulkitsevan Marko Keskitalon ulkoiseen hahmoon on mahdutettu samanhenkistä ulkoista charmia kuin on jossakin hannuväisäsmäisessä oululais-ranskalaisessa kuvataiteilijassa. Vahva osuutensa tällä vaikutelmalla on Jaana Kurttilan suunnittelemissa Aaronin asussa. Myös isänsä hyljeksimä Caleb muistuttaa olemukseltaan vimmatusti jotakin olemassa olevaa suomalaista. Olisikohan miljonäärikustantaja niklasherlinimäisyys oikeanlainen luonnehdinta?
Tarinassa, jossa hyvä ei voita pahaa luvuin 6-1, esiintyy varsinainen naispaholainen, kaksospoikien salattu äiti. Roolin on päässyt tekemään normaaleista akkarooleistaan täksi kerraksi vapautettu Pirjo Leppänen. Äitiys korostuu varsinaisena irvikuvana. Siksipä onkin mielenkiintoista, että näyttämöllä liikkuu kampausta ja jakkupukua myöten tutunoloinen mukaelma nuoresta suomalaisesta euroedustajasta.
Ei itse Steinbeckin romaani eikä edes siitä tehty elokuva tunnu yhtä kohtalonomaisen vanhatestamentilliselta kuin nyt Rovaniemelle tullut karsittu, komea versio, jossa myös äänimaailma (Teemu Ojalehto) tehokkaasti palvelee kokonaispäämäärää.
Komeaan ja jylhään, välillä hieman pateettiseenkin esitykseen salakuljetetaan Traskin ydinperheen ulkopuolelta muutamissa rooleissa lämpöä ja lohtua. Etenkin monissa takaumavaiheessa mukana oleva perheen todellista ystävää Will Hamiltonia näyttelevä Markku Lukka on ymmärtänyt hyvin tehtävänsä viisaana töyssyjen pehmentäjänä. Sari Harjulla Willin tyttärenä Abrana, kaksospoikien ihastuksena, on samansuuntainen tehtävä kuin Lukalla, kun tämä yrittää tuoda viestejä normaalista, terveestä maailmasta kohtalonsa sokaisemalle joukolle.
Kritiikki on kirjoitettu lauantain ensi-iltaa edeltäneestä pääharjoituksesta.
