Vaikka vaalien jälkeinen tilanne heittäisi keskustan ja SDP:n samaan hallitukseen, entisten punamultakokoonpanojen politiikkaan ei ole paluuta.
Joulunpyhät ovat ohi ja vaalit lähestyvät. Tämä yhtälö tuottaa väistämättä kärkevää poliittista puhetta, asemiinajoa ja taktikointia - ja hyvä niin. Politiikkojen alkava hermostuminen tarkoittaa, että hekin huomaavat vallan siirtyvän hetkeksi aidosti kansalle. Seuraavaan hallitukseen pääsee vain vaalien kautta, eikä niiden lopputulosta voi ennalta tietää.
Monessa Euroopan maassa on nähty kannatusprosenttien rajuja heilahteluja ja uusia, usein populistisia tulokkaita. Suomessa voi jo nyt sanoa jokseenkin varmasti, ettei sellaista tapahdu. Vaalien jälkeenkin suuret puolueet ovat suuria, pienet pieniä ja muut siltä väliltä. Muutamien prosenttiyksikköjen liukumat luultavasti riittävät ratkaisemaan, kuinka käy.
Avainkysymys on, mikä puolue on vaalien jälkeen maan suurin, ja siinä vaihtoehdot tiivistyvät kahteen: SDP:hen tai keskustaan. Tältä pohjalta lähtivät myös loppiaisen ajan poliittiset puheenvuorot.
SDP:n puoluesihteeri Eero Heinäluoma tykitti Aamulehden ja Turun Sanomien haastattelussa raskaasti puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäkeä ja koko keskustan talouslinjaa. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki taas lausui puheessaan, ettei perinteiseen punamultapolitiikkaan ole paluuta. Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Mauri Pekkarinen taas kuittasi, ettei puolue tule jatkamaan Lipposen hallitusten politiikkaa.
Aseenkantajat ovat näin liikkeellä. Varsinaiset kenraalit eli puheenjohtajat Paavo Lipponen ja Anneli Jäätteenmäki säästelevät vielä itseään tästä ottelusta, johon kokoomus ei tunnu pääsevän mukaan.
Puheissa kummitteli aika, johon päästäkseen poliittisen muistin on yllettävä yli Lipposen molempien hallitusten ja yli Esko Ahon ja Harri Holkerin pääministerikausien. Vasta sitten on päästy 1980-luvun puoliväliin ja punamultahallituksiin sekä sellaiseen poliittiseen ympäristöön, jota sävyttivät yya-sopimus, idänkauppa ja Neuvostoliitto.
Tässä puhutaan pyöreästi 15-20 vuoden takaisesta ajasta, jolla ei pitäisi olla enää mitään tekemistä vaalikeskusteluissa vuoden 2003 Suomessa. Mutta niin vain on. On asioita, joissa poliittinen muisti on hämmästyttävän pitkä. Punamulta on yksi niistä, hallitsihan se Suomea aikoinaan 50 vuotta.
Koko SDP:n ja keskustan yhteishallitusta koskeva vanha ilmaisu ei istu enää hyvin tähän päivään. SDP:stä löytyy punaista yhtä vähän kuin keskustasta multaa. Molemmat ovat palkansaajien yleispuolueita, joilla on hyvin kirjava äänestäjäkunta. Historian tausta on toki olemassa, mutta enemmän vastustajien puheissa kuin käytännössä.
Punamultaan yhdistyy mielikuvissa sana jakopolitiikka, valtion rahojen holtiton käyttö milloin minkäkin tarpeen ja toiveen rahoittamiseen. Rahaliitto Emun ja avointen markkinoiden aikana poliitikoille pitäisi olla itsestäänselvää, ettei sellainen ole mahdollista. Ei ole ollut enää aikoihin kenellekään vastuulliselle vallankäyttäjälle.
Toiveet vanhan punamultapolitiikan hautaamisesta ovat kannatettavia. Se kuuluu toiseen, kadonneeseen aikakauteen - mikä ei tarkoita, etteivätkö SDP ja keskusta voisi olla samassa hallituksessa. Totta kai ne voivat, jos vaalitulos antaa siihen oikeutuksen ja jos se tuntuu poliittisesti mahdolliselta ja toimivalta hallituspohjalta.
Mutta se myös edellyttää, että molempien puolueiden poliitikot pystyvät nousemaan juoksuhaudoista, joissa niiden äänestäjät eivät enää aikoihin ole olleet.