Kirjoittaja on valtio-opista väitellyt yhteiskuntatieteiden tohtori ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
Eurooppalaisissa vertailuissa suomalaisten poliittiset kannat ovat poikkeuksellisen pitkään määrittyneet sosiaalisen aseman ja sen periytymisen kautta. Äänestäjän kiinnittyminen tiettyyn sosiaaliseen asemaan ja asuinpaikkaan antoivat sangen hyvän perustan ennakoida hänen äänestyskäyttäytymistään. Vaimo ja lapset äänestivät isän poliittisen kannan mukaan.
Tämä poliittisen kannan periytyminen oli vahvaa sekä maalaisliiton, sosialidemokraattien että kansandemokraattien keskuudessa. Poliittinen kanta siirtyi sukupolvelta toiselle toki perinteisessä porvaristossakin, joskaan ei yhtä aktiivisesti ja tietoisesti.
Poliittisen kannan periytyminen alkoi katkeilla 1960-luvulla. Maantieteellinen ja sosiaalinen liikkuvuus - muuttoliike ja koulutus - alkoivat irrottaa suuria ikäluokkia omista sosiaalisista taustoistaan. Virta veti vuosikymmenen verran hyvin erilaisista lähtökohdista laitavasemmistoon, mutta myös pääkaupunkiseudun ja Turun lähiöihin muuttaneita maalaisliittolaiskotien lapsia maaseudun puolueeseen. Pekka Vennamo valittiin tuntuvilla äänimäärillä eduskuntaan Turun Varissuon lähiöstä.
Laitavasemmisto kutistui pian marginaaliryhmäksi, vihreät nousivat ennen nykyistä poliittista rutinoitumistaan uusien arvojen puolustajiksi ja kokoomus löysi vanhan virkamieskunnan täydentäjäksi keskiluokkaisen toimihenkilön ja söi samalla liberaalit pois politiikan kentältä. Keskeisistä puolueista keskusta ja sosialidemokraatit ovat säilyneet pisimpään entisellään kannattajakunnan sosiaalisen ja ikärakenteen osalta. Ne ovat puolueina myös vähiten uudistuneet.
Keskusta ja sosialidemokraatit ovat säilyttäneet asemansa kolmen suurimman puolueen joukossa, johon myös kokoomuksen menestystarina on sen tuonut. Keskustan menestyksen salaisuus on ollut sen kyky laajentaa kannatuksensa huvenneesta maanviljelijäväestöstä maaseudun ja sen keskusten, myös maaseutukaupunkien, yleispuolueeksi. Tämä on näkynyt myös paikallisen virkamies- ja toimihenkilökunnan voimakkaana keskustalaisuutena.
Sosialidemokraatit voivat kiittää elonjäämisestään kahta seikkaa: suhteellisen vahvaa asemaansa perinteisessä työväenluokassa, raskasta työtä tekevissä palveluelinkeinoissa sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Sosialidemokraatit ovat hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaessaan ja ammattiyhdistysliikkeen tuella kasvattaneet itselleen samalla myös äänestäjiä.
Toisin sanoen sosialidemokraatit eivät ole niinkään onnistuneet hankkimaan uutta kannattajakuntaa kuin laajentamaan työtätekevien luokkien käsitettä. Puolueen paikoilleen pysähtynyt ja jopa laskeva kannatus osoittaa kuitenkin, että väestön ikääntymisen myötä tämä poliittinen strategia on tulossa tiensä päähän.
Suomen vaalipolitiikan suuri linja viimeisen parin vuosikymmenen aikana on koskenut kamppailua laajenevissa palveluelinkeinoissa työskentelevien äänistä. Suuri osa näistä ihmisistä on pieni- tai enintään keskituloisia, mutta silti myös monissa ammateissa pitkälle koulutettuja. Palveluelinkeinojen keskiluokka - erityisesti terveydenhuollossa - on tyytymätöntä, koska se ei koe palkkansa vastaavan hankittua pätevyyttä ja ammatillista ylpeyttä.
Tähän tyytymättömyyden saumaan on isketty lupaamalla erityisryhmille tuntuvia palkankorotuksia kuten varsinkin kokoomus teki viime vuoden eduskuntavaalikampanjassaan. Nämä lupaukset tyssäävät kuitenkin julkisella sektorilla tiukkaan budjettilinjaan, jota vetää kokoomuslainen valtiovarainministeri. Näyttää siltä, että vanhakantainen edunjakopolitiikka toimii vain rajallisesti, harjoitti sitä mikä puolue tahansa. Toki sillä on merkitystä erityisesti aluepolitiikassa ja sosiaalisissa tulonsiirroissa, mutta politiikan perustana edunjako ei näytä enää toimivan vanhaan malliin.
Mitä sitten tilalle? Näyttää, että politiikkaan halutaan tuoda uutta elämyksellisyyttä; uutta mentaalista tapaa lähestyä äänestäjää. Valtaapitävien ja kansan yhteys on katkennut. Kun poliittinen kanta ei enää periydy ja kun edunjakopolitiikassa syyn ja seurauksen suhde on hämärtynyt, niin tarvitaan uutta tapaa hakea yhteyttä äänestäjiin. Seurauksena on pyrkimys luoda uusia elämyksiä, kuunnella äänestäjiä uudella tavalla, mikä edellyttää myös uutta sukupolvea poliittisia johtajia.
Kokoomus on ollut tämän trendin edelläkävijä: sen korva on kuullut ja kahviloissa luodaan uutta toivoa. Samaan malliin sosialidemokraattien uusi johto haluaa luoda unelmia, jotka sitten ilmeisesti seuraavalla vaalikaudella halutaan hallituksessa toteuttaa. Oikein tai väärin, keskusta ja vihreät eivät ole toistaiseksi lähteneet näyttävästi mukaan tähän elämyskampanjaan, vaikka keskusta taisi sitä hieman yrittää presidenttivaalien tuulessa pyörineillä muovisuikaleillaan.
Kokoomuksen menestys ei kuitenkaan johdu pelkästään median taitavasta käytöstä, vaan myös valmiudesta nostaa politiikan johtoon uusi sukupolvi. Samaan pyrittiin sosialidemokraattien viimeisimmässä puoluekokouksessa: ratkaisun toimivuus nähdään varsinaisesti kevään 2011 eduskuntavaaleissa. Sama sosiaalinen paine kohdistuu myös muihin puolueisiin. Ei menne pitkään kun mäet ovat vallanneet puoluejohdot: Arhinmäki, Lehtomäki ja Sinnemäki, ellei sitten Rehn tule jakamaan keskustan pottia.
Toiveet ja unelmat on kuitenkin toteutettava, koska niillä ei elä pitkään. Vaikka arvot ovat ihmisille yhä tärkeämpiä, niin lopulta kuitenkin katsotaan mitä elämistä varten jää lopulta käteen. Nämä oman elämän punnitsijat asuvat yhä enemmän pääkaupunkiseudulla ja aluekeskuksissa, joihin politiikka tulee entistä enemmän keskittymään.