Vuodenvaihteessa lakkautettujen läänien myötä hävisivät myös maaherrat eli lääninhallitusten johtajat. Vanhan ja arvokkaan virkanimikkeen poistumista on jo moni ehtinyt harmitella.
Muun muassa Oulun läänin viimeinen maaherra Eino Siuruainen toivoo, että maaherra palautettaisiin nopeasti takaisin käyttöön uusien sekavien ja kummallisten päällikkötittelien tilalle. Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Terttu Savolainen ei hänkään pane pahakseen, vaikka ylijohtajasta kansan suussa tulisi jälleen maaherra.
Myös professori Jouko Vahtola Oulun yliopiston historian laitokselta pitäisi maaherroista kiinni, onhan Suomessa ollut maaherroja jo 1630-luvulta lähtien. Hänenkin mielestään uusi virkanimistö on kaikkea muuta kuin onnistunut.
"Tittelit ovat jotenkin outoja, eivätkä pysy päässäkään."
Oulun läänin ensimmäinen maaherra oli Karl Magnus Jägerhorn, joka hoiti virkaa vuoteen 1782 saakka. Nimitys tapahtui vuonna 1776, jolloin Korsholman lääni jaettiin Oulun ja Vaasan lääneiksi. Maaherran residenssi muutti Korsholmasta Ouluun. Oulun lääni käsitti tuolloin koko Pohjois-Suomen ja liikenneyhteydet olivat heikommat kuin muualla, joten viran hoito oli raskaampaa kuin muissa lääneissä.
Suomen suuriruhtinaskunnan aikana vuosina1837-1918 lääninhallituksen johtajaa kutsuttiin kuvernööriksi. Senaatin puheenjohtajana ja Venäjän keisarin korkeimpana edustajana Suomessa toimi puolestaan Suomen kenraalikuvernööri.
Vaikuttivat kaikkeen
Venäjän valtakauden alussa, ruotsinvallan ja itsenäisyyden aikana puhuttiin maaherroista. Heistä tuli läänissään näkyviä persoonia niin hyvässä kuin pahassakin. Varsinkin alkuaikoina Oulun läänissä oli monia voimakkaita maaherroja.
"Heillä oli kovasti valtaa ja iso vastuu valtion puolelta. Olivat kuin pieniä kuninkaita täällä, hyvin itsenäisiä", kertoo Vahtola.
Vuoteen 1873 saakka maaherrat toimivat myös maistraatin puheenjohtajina erittäin tärkeitä asioita käsiteltäessä. He johtivat suurien tulipalojen sammutusta ja olivat kaikkien kaupungissa syntyneiden yhdistysten puheenjohtajia.
Kaupunkikuvaakin piti kohentaa maaherrankaupungin aseman mukaisesti. Asemakaava uusittiin 1783, tulipalojen jälkiä korjattiin ja kaupunkialuetta laajennettiin uusilla kaduilla ja kortteleilla. Tapulikaupungin vaurastuvat porvarit olivat entistä halukkaampia sijoittamaan taloihinsa ja esittelemään vaurauttaan.
Persoonasta kiinni
1900-luvulle tultaessa maaherrojen valta ja vastuu karisivat. "En osaa tarkkaan sanoa, mikä sen vallan söi. Varmaan se siirtyi ministeriöille keskushallintoon. Sittenhän tietenkin tulivat maakuntaliitot, joille ryhdyttiin ohjaamaan varoja ja vastuuta."
Toki maaherrojen joukossa oli viime vaiheissakin persoonia, jotka omalla tarmollaan ovat pystyneet vaikuttamaan melkoisesti, vaikka virallista vaikutusvaltaa ei niin kovin paljon enää ollutkaan. Vahtola nostaa esiin Eero Pehkosen (maaherrana 1925-1948), Kaarle (Kalle) Määtän (1949-1967) ja viimeisen eli Eino Siuruaisen (1991--2009).
Presidentti Juho Kusti Paasikivi myönsi Pehkoselle itsenäisessä Suomessa harvinaisen valtioneuvoksen arvon joulukuussa 1948.
Kansanomainen, mutta vaikutusvaltainen Kalle Määttä oli monessa mukana.
Hän edesauttoi yliopiston saamista, Typpi Oy:n tehtaiden rakentamista, Medipolar Oy:n perustamista ja toiminnan laajentamista, sairaanhoito-oppilaitoksen sekä Oulun yliopistollisen keskussairaalan aikaansaamista ja Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Suomen osaston perustamista.
"Eino Siuruainen on hänkin ollut näkyvä keulakuva läänille ja muistuttanut siinä mielessä vanhempia, alkuaikojen maaherroja", arvioi Vahtola.
Edellisten vuosisatojen maaherroista muistetaan muun muassa J. F. Carpelan (1785-1800), joka oli sekä kyvykäs sotilas että tarmokas kansanvalistaja. Hän muun muassa kehotti rahvasta siirtymään tehokkaampiin viljelytapoihin ja painatti aiheesta jopa opaskirjan väestölle jaettavaksi.
Maaherran sijaisena Suomen sodan aikaan toiminut N. V. Schoultz puolestaan pakeni ennen venäläisten saapumista Oulusta vieden mukanaan läänin kassan ja tilikirjat. Tämä luonnollisesti vaikeutti seuraajien toimintaa.