Sosiaalidemokraattien puoluekokous Joensuussa muistutti monien suomalaispuolueiden vastaavia tilaisuuksia: salin täytti varttunut puolueväki, joka kahlasi urhoollisesti läpi kokouspaperit, teki muutaman henkilövalinnan ja juhli.
Eduskuntavaaleihin on alle vuosi, mutta vaali-intoa saati voitontahtoa ei ollut liian kanssa. Kokousväki käsitteli tuttuun tyyliin tuntitolkulla ohjelmapaperien yksityiskohtia, mutta kriittistä suuntakeskustelua käytiin vähän jos lainkaan. Puoluejohtoa ei grillattu ainakaan julkisesti, mutta ikävät asiat lakaistiin maton alle.
Eduskuntavaaleissa pakkovoiton edessä oleva SDP yrittää luoda nahkaansa ja profiloitua uudelleen. Puolue on vetänyt koko vuoden epätavallisen kovaa oppositiopolitiikkaa. Se ei ole kääntynyt gallup-suosioksi. SDP äänesti Kreikan lainapakettia vastaan ja on alkanut puhua kriittisesti maahanmuutosta, mutta kerman on kuorinut perussuomalaisten Timo Soini.
On melkoinen ihme, ettei suurimman oppositiopuolueen kannatus ole kääntynyt jyrkkään nousuun noin kahdeksan kuukautta ennen vaaleja. Sen gallup-lukemat junnaavat hivenen yli 20 prosentissa, vaikka talous on käynyt pohjamudissa ja vaikka työttömyys on nousussa. 1990-luvun laman aikaan, jolloin puolue oli niinikään oppositiossa, demarien kannatus nousi huippuunsa.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri suosii paradoksaalisesti nyt kokoomusta. Tyytymättömyys näyttää kanavoituvan perussuomalaisten hyväksi, vaikka SDP on kokeillut sen poliittisia keppihevosia.
Suurin vastuu otollisen poliittisen tilanteen hukkaamisesta kuuluu kuitenkin puoluejohdolle, jossa Jutta Urpilaisella on ollut jo kaksi vuotta aikaa ottaa ohjat ja vetää linjaa. Siitä alkoi näkyä kunnolla merkkejä vasta Joensuussa. Eduskuntavaalien tuloksesta riippuu, saako Urpilainen jatkaa tehtävässään enemmän kuin korkeintaan kaksi vuotta.
Mikael Jungnerin valinta puoluesihteeriksi oli ulospäin konkreettisin esimerkki SDP:n yrityksestä uusiutua. Jungner - jonka lähtöpasseja Ylestä voi pitää loppujen lopuksi onnenpotkuna demareille - on harkittu vastaveto kokoomuksen nuorekkaille kellokkaille. Kokousväki oli nuorentunut silmin nähden.
Urpilaisen lauantainen linjapuhe oli kelpo suoritus. Siitä puuttui sosiaalidemokraattinen oppimestarimaisuus, ja kiitoksen ansaitsee se, että hän ei toistanut eduskuntaryhmän johtajan Eero Heinäluoman käyttämää populistista kieltä maahanmuutosta. Urpilainen ei tehnyt uusia avauksia, mutta osoitti löytäneensä vihdoin itsestään poliittista johtajuutta. Alku oli Jungnerin, mutta loppu Urpilaisen showta. Heinäluoma tyytyi käytävävaikuttamiseen.
SDP hakee vaaleissa suurimman puolueen paikkaa haastamalla gallup-kärjessä olevaa kokoomusta ja varoittelemalla tuttuun tapaan porvarihallituksesta. SDP voi kuitenkin päätyä myös kakkoseksi, ja silloin kovat oppositiopuheet saattavat kostautua rannalle jääntinä.