Terveys: Ou­lu­lai­nen Olli Jun­tu­nen meni vat­sa­ki­vun takia lää­kä­riin, samalla löytyi keuh­ko­ve­ri­tulp­pa

Pääkirjoitus: Koulua ei saa uu­vut­taa uu­dis­tus­myl­lä­käl­lä

Kolumni

Vanha roina ro­mu­kop­paan

Lapin maakuntamuseossa Arktikumissa Rovaniemellä avataan tänään vuoden kestävä näyttely ”100 esinettä, 100 kuvaa – Vuosisata Lapin maakuntamuseon kokoelmissa”.

Lapin maakuntamuseossa Arktikumissa Rovaniemellä avataan tänään vuoden kestävä näyttely ”100 esinettä, 100 kuvaa – Vuosisata Lapin maakuntamuseon kokoelmissa”.

Sen jokaiseen esineeseen ja kuvaan liittyy ja niissä risteilee monenlaisia Lapin ihmisten yksityisiä ja jaettuja kokemuspolkuja. Museon varastosta tätä varten käsin poimitut, aiemmin yleisöltä pimentoon jääneet esineet tarinoineen herättävät kysymyksen, mitä museokokoelmat ylipäätään kertovat historiasta ja miksi. Ja toisaalta: mitä sieltä puuttuu, kenen tarina jää kertomatta? Näyttely herättää pohtimaan myös museon historiakulttuurista tehtävää ja merkitystä.


Ylen uutisissa kerrottiin lokakuussa, että museoihin ei enää poiketa katsomaan ”pölyttyneitä esineitä” tai edes näyttelyitä ylipäätään vaan oleilemaan, tapailemaan ihmisiä ja kuluttamaan viihdyttäviä palveluita. Tämä siksi, että ”ihmiset ovat muuttuneet lyhytjänteisiksi” eivätkä enää jaksa lukea pitkiä tekstejä.

Helsingin kaupunginmuseon johtajan Tiina Merisalon mukaan tietoa pitää nyt ”ujuttaa” eri tavalla, ja uudistuneen museon yleisöpalaute on ollut innostavaa: ”Eihän tämä näytä yhtään museolta.” Myös Museoliiton pääsihteerin Kimmo Levän kommentit antoivat ymmärtää, että museon tuleva tehtävä on tarjota lähinnä vapaa-ajanpalveluita. Pelkät rukinlavat vitriineissä eivät enää riitä.

Tiivistäen: Ihmiset eivät enää jaksa lukea. Museovitriinien esineet ovat lähtökohtaisesti paitsi epäkiinnostavia myös pölyttyneitä. Museoiden tulevan toiminnan lähtökohtana on raaistunut kilpailu ihmisten vapaa-ajasta sekä elämyspalveluiden tuottaminen muun muassa erilaisin virtuaaliteknologisin keinoin.


Hämmennykseni jakoi pari päivää myöhemmin taidekriitikko, skribentti ja kuraattori Otso Kantokorpi radion Kultakuume-ohjelman kolumnissaan ”Rukinlavat kunniaan!”. Hän ilmoitti menevänsä museoon nimenomaan katsomaan alansa koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden kokoamia näyttelyitä eikä etsimään muina vapaa-aikoina tarjolla olevia kokemuksia.

Kantokorpi viittasi myös Espoon modernin taiteen museon kymmenvuotisjuhlaan, joka tarjosi muun muassa mahdollisuutta sinkkubileisiin – josko se auttaisi löytämään deittailun uusia muotoja. Hänen mielestään museoiden perustehtävä ei ole pitää huolta deittailusta vaan aivan jostain muusta.

Hän kiinnitti huomionsa myös siihen, miten uudistuneet museot ovat ottaneet käyttöönsä vanhat pilkkasanat. Miksi juuri rukinlavat? Niissähän kanavoituu kansanomainen luovuus monine taidokkaine alueellisine variaatioineen ja (jos niin halutaan) jopa ”deittailu”, kuten käy ilmi kansatieteilijä Veera Vallinheimon kirjasta Rukinlapa – käyttöesine ja kihlalahja.


Seuraavalla viikolla Ylen tv-uutisissa meille kerrottiin, että myös kodit ja koko elämä tulisi siivota vanhasta tavarasta. KonMari-metodin nimellä tunnettu ”raivaus- ja järjestämismenetelmä”, jonka profeettana tunnetun japanilaisen Marie Kondōn julkaisema teos kuuluu nyt olevan Suomen myydyin tietokirja, kehottaa luopumaan kaikesta siitä, ”mikä ei tuota iloa”.

Asiaan vihkiytyneen haastateltavan kotona eteisen vaatekomero on puolityhjä: vain muutama tarkoin valittu vaatekappale ja kengät ”luotisuorassa rivissä”. Keittiön kaapissa on ainoastaan ”pakollinen määrä” astioita värien mukaan pinottuna, kaikki samaa sarjaa. Jos nyt joku huomaa ”säilöneensä valtavia määriä kirjoja”, joista ehkä kolme sadasta tulee uudelleen luetuksi, miksipä niitä turhaan pitäisi hyllyssään?

Uutisen mukaan KonMari-ilmiöstä on tullut maailmanlaajuinen kultti. Ihan omiin hyllyihini ”säilöttyjen” Nykysuomen sanakirjan ja Otavan sivistyssanakirjan mukaan sana kultti viittaa uskonnonharjoituksen ulkoisiin muotoihin, seremonioihin, palvontaan, jumalanpalvelus- ja muotomenoihin. Kodin siivoaminen kaikesta siitä, ”mikä ei tuota iloa”, on nyt siis palvontameno, ja kultin seuraajien mukaan sen päämääränä on irtautua takertumisesta menneisyyteen.


Entäpä jos nimenomaan ne vanhat esineet, joista jokainen kantaa mukanaan omaa tarinaansa, juuri tuottavatkin iloa? Sellaista iloa ja sellaisia tarinoita, joita voimme jakaa isovanhempiemme, vanhempiemme, lastemme ja lastenlastemme kanssa. Ja ehkä joskus lastenlapsetkin omien lastensa kanssa?

Onneksi ennätin viime kesänä päivittää kokemukseni Kansallismuseon pysyvästä näyttelystä todella kiinnostavine rukinlapoineen, ennen kuin sekin ehtii päivittää näyttelynsä. Sieltä lähti mukaani T-paita, jonka rintamuksessa on moniselitteinen teksti.

Puin paidan ylleni kansainvälisen konferenssin retkipäivänä, ja sain yllätyksekseni monta sitä koskevaa kysymystä. Mitenkähän tekstin monitasoiset merkitykset voisi tiivistää vaikkapa englanniksi tai turkiksi, kun paidan kantajan rintamuksessa lukee ”Museokamaa”?

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori
Lapin yliopistossa.