Käsivarret ovat puuskassa. Ne pysyvät siinä koko iltapäivän, paitsi sen hetken, jolloin hän ottaa itselleen voileivän.
Clint Eastwoodille tämä ei kuitenkaan ole tapa osoittaa varautuneisuutta. Se on tavaramerkki. Monissa hänen lännenelokuvissaan, kuten "Vain muutaman dollarin tähden", "Lainsuojaton" tai "Armoton", hänen käsivartensa ovat kuin liimatut kiinni hänen rintakehäänsä. Ikään kuin cowboyn keskittyminen vaatisi sitä.
Eastwoodin katse on nauliintunut valokuvaan, joka on ehkä kuuluisin koko toisen maailmansodan historiassa. 23. helmikuuta 1945 valokuvaaja Joe Rosenthal vangitsi kuvaan kuusi amerikkalaissotilasta, jotka nostivat tähtilippua Suribachi-vuoren huipulle japanilaisella Iwo Jiman saarella, joka oli ollut Tyynenmeren sodan rajuimman taistelun näyttämönä.
Kun kuva julkaistiin amerikkalaisissa lehdissä, se julisti Yhdysvaltain voittoa, vaikka merijalkaväen sotilaat kamppailivat tuolloin vasta viidettä päivää taistelussa, joka kesti 31 päivää.
Tästä kuvasta on tullut todellinen ikoni, ja Franklin D. Roosevelt otti siitä kaiken hyödyn irti. Yhdysvaltain presidentti vaati, että kuusi valokuvattua sotilasta kotiutettaisiin.
Kolme heistä - kersantit Mike Strank, Harlon Block ja Franklin Sousley - olivat jo kuolleet taisteluissa. Kolme henkiin jäänyttä, Jack Bradley, Rene Gagnon ja Ira Hayes saivat uuden tehtävän: auttaa rahapulassa ollutta Yhdysvaltain hallitusta keräämään miljardeja dollareita valtion obligaatioina sotaponnistusten tueksi.
Yhden sotilaan poika, James Bradley, on kirjoittanut tästä episodista kirjan, The Flags of Our Fathers (Isiemme liput), joka oli myyntimenestys Yhdysvalloissa.
Sen pohjalta tehty elokuva tuli Yhdysvalloissa elokuvateattereihin 20. lokakuuta Clint Eastwoodin ohjaamana.
Ohjaaja luki James Bradleyn kirjan heti, kun se julkaistiin vuonna 2000. Kirjoittaja halusi ymmärtää, miksi hänen isänsä ei ollut koskaan puhunut tuosta valokuvasta, vielä vähemmän Iwo Jiman taistelusta.
Kertoessaan isänsä tarinaa James Bradley kertoi myös Eastwoodin tarinaa. Hän, kuten kaikki amerikkalaiset vuonna 1945, oli nähnyt Joe Rosenthalin valokuvan lehdissä. Hän oli 15-vuotias ja asui Oaklandissa Kaliforniassa vanhempiensa kanssa. Kuva ei tehnyt häneen mitään suurta vaikutusta. Mutta kuitenkaan hän ei pystynyt pyyhkimään sitä pois mielestään.
Vaikka Eastwood ymmärsi, ettei kuva merkinnyt taistelujen päättymistä, hän oli heti tulkinnut, että amerikkalaiset olivat voittaneet Iwo Jimassa.
"Tiesin, että saattaisin joutua tuohon sotaan. Vaikka sota oli päättymässä Euroopassa, se jatkui Tyynellämerellä, ja olimme asemissa hyökätäksemme Japaniin."
"Sen jälkeen näin sen sirkuksen, joka kolmen hengissä säilyneen sotilaan kiertueesta tuli kaikkialla Yhdysvalloissa. Hallitus toivoi heidän keräävän 15 miljardia dollaria obligaatioina. He keräsivät huikeat 26 miljardia saamatta silti mitään erityiskohtelua. Heidät unohdettiin."
"Ja jäljelle jäi vielä Joe Rosenthalin valokuva. Se on uskomaton. Tahaton taideteos. Kukaan ei olisi voinut onnistua tuollaisen valokuvan ottamisessa tietoisesti. Rosenthal itse tunnusti sen ensimmäisenä. Tuuli kävi oikeaan suuntaan, valo oli ihanteellinen, noiden kuuden sotilaan asento. Ihme."
Tähtilippua nostamassa olleista sotilaista Ira Hayes ja Jack Bradley saivat Eastwoodin erityisen huomion. Hän tunnustaa sen itsekin: mielenkiinnossa on kyse myös samastumisesta. Valokuvan vasemmassa laidassa on Ira Hayes. Hän on muista erillään, se sotilas, jonka kädet eivät yllä lipun naruun.
Ira Hayes oli muutenkin erilainen, Pima-intiaaniheimosta, joka elänyt amerikkalaisella maaperällä jo vuosisatoja.
Kuten Eastwoodin elokuva hienosti kertoo, obligaatiokiertueesta tuli Hayesin ristiretki. Valkoisten yhteiskunta ei halunnut seurustella alkoholisoituneen intiaanin kanssa, joka piti sotilaita todellisena perheenään.
Hayes on tyypillinen eastwoodilainen henkilöhahmo, sivullinen. Ira Hayes löytyi kuolleena vuonna 1955. Alkoholi ja kylmyys olivat vieneet voiton, kymmenen vuotta lipunnoston jälkeen.
Jack Bradleystä näkyy Joe Rosenthalin valokuvassa vain sivuprofiili. Hänen hiljaisuutensa, enemmän kuin tämä syrjään vetäytyminen, puhuttelee Eastwoodia.
"Hän ei koskaan puhunut Iwo Jimasta obligaatiokiertueen jälkeen, paitsi sanoakseen, että sodan todellisia sankareita olivat ne, jotka eivät koskaan palanneet. Hän ei halunnut, että hänen tarinaansa käytettiin hyväksi. Hänen poikansa etsintä vaivaa minua, samalla tavoin kuin isän vaikeneminen. Tietäisimmekö me ilman James Bradleytä, ilman hänen tutkimuksiaan ja hänen kirjaansa, kuka hänen isänsä oli?"
Eastwood osaa kuvata näitä miehiä, koska hän tuntee heidät. Hän on kasvanut heidän ympäröimänään. Oakland Tech High Schoolissa hän tapasi Tyynenmeren sodan veteraaneja, jotka palasivat yliopiston penkeille jatkaakseen opintojaan ja löytääkseen työtä. Eastwood oli 17-vuotias.
"Jotkut puhuivat. Ne, jotka olivat olleet taisteluissa, eivät koskaan avanneet suutaan."
Vuoden 1949 lopussa armeija kutsui Eastwoodia, vähän ennen Korean sodan syttymistä vuonna 1950. Hän palveli varusmiehenä, mutta hän vietti kolme vuotta Fort Ordissa Kaliforniassa uimaopettajana.
Flags of Our Fathers syntyi tavallaan Fort Ordin tukikohdassa, kun varusmies Clint Eastwood kohtasi Tyynenmeren sodan veteraaneja. Amerikkalaisohjaaja muistaa, miten heidän kasvoiltaan kuvastui kauhu, kun vaarana oli, että he joutuisivat uudestaan taistelemaan Koreassa.
Suurin osa heistä oli reserviläisiä, minkä ansiosta he saivat pientä eläkettä, vaikka tekivät työtä, mutta heillä oli nyt myös perhe.
Hän sai kuulla myös muita silminnäkijälausuntoja. Eastwood ei koskaan unohda nykyisin Houstonissa asuvaa Danny Thomasia. Saapuessaan Iwo Jimaan hän oli 19-vuotias sairaanhoitaja. Hänen ensimmäinen kuvansa taistelusta on kuva hänen parhaasta ystävästään Chick Harrisista. Hyökkäys oli juuri aloitettu, ja Harrisiin oli jo osunut. Hänen kätensä liikahtelivat. Danny Thomas tuli avuksi, mutta hänen ystävänsä ruumis oli katkennut kahtia, alaosa oli kadonnut. Hiekalla oli verta ja sisälmyksiä.
Danny Thomas muistaa yhä Iwo Jimassa vallinneen sietämättömän hajun. Se tuli tuliperäisen saaren erittämästä rikkivedystä, mutta myös ruumiista.
"Danny itki haastattelun lopussa. Hän ei selvinnyt ystäviensä kuolemista, eikä niistä lukemattomista amputaatioista, joita hän joutui tekemään siellä. Hän ei ole kokenut yhtään yötä ilman painajaisia, kuten ei myöskään Jack Bradley."
Eastwood hengittää kiivaammin. Hänen kätensä ovat yhä puuskassa. Hän ottaa itse puheeksi Irakin sodan, harkiten tarkoin sanojaan yrittääkseen löytää oikean ilmauksen.
"Kolme veteraanien sukupolvea on seurannut toistaan tässä maassa, eikä siitä ole opittu mitään. Minä kuulun niihin, joiden mielestä Irakin operaatio ei ollut ehdottoman tarpeellinen. Myös Irak alkoi poliisioperaationa, jolla pyrittiin pääsemään eroon Saddamista. Mutta kun Irakiin päästiin, mitä voitiin tehdä? Poliitikkoja kiinnostaa enemmän vähäisen valtansa käyttö ja säilyttäminen kuin etulinjassa olevien kohtalo. Se oli totta eilen. Eikä se ole koskaan ollut yhtä totta kuin nyt."
Yhä mietitään, voiko elokuva muuttaa asioiden kulkua. Eastwoodille vastaus on selvä.
"Ei juuri mitenkään. Tässä elämäni vaiheessa, 76-vuotiaana, Korean, Vietnamin ja Persianlahden sotien jälkeen voin todeta, että sota kuuluu ihmisluontoon. Ainakaan meidän yhteiskunnassamme se ei ole ohi menevää."
Tuo "juuri" on kuitenkin tärkeä sana. Ennen James Bradleyn kirjaa ja Eastwoodin elokuvaa Joe Rosenthalin valokuvan kuusi miestä muodostivat yhden kokonaisuuden. Kuvalla oli kansallisen symbolin arvo.
Flags of Our Fathers -elokuva murskaa tuon näennäisen yhtenäisyyden. Nuo miehet olivat pelkkä nimiluettelo, mutta Clint Eastwood on tehnyt heistä elämänkerran. Hän on yrittänyt antaa nimen noille miehille, ja palauttaa heidän yksilöllisen kohtalonsa.
"Se ei ole paljon mitään", hän toistaa.
Ja kuitenkin se on paljon.