Eduskunnassa käytiin torstaina kipakka, tunnepohjainen sananvaihto kansakunnan lähimenneisyyttä koskevasta tutkimuksesta. Vihreän kansanedustajan Tuija Braxin vaatimus niin sanotun kotiryssäjärjestelmän selvittämisestä kiihdytti mieliä ja sai jotkut kansanedustajat hiiltymään. Voi vain kuvitella, että kovin korvennus tuntui niiden edustajien sisälmyksissä, joita oli siunattu takavuosina tuolla kadehditulla etuoikeudella - ikiomalla kotiryssällä.
Niin muuttuu maailma. Kotiryssä kelpasi elvistelyn aiheeksi ainakin Helsingin poliittisissa piireissä ja ehkä muuallakin vielä 1980-luvulla, kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan. Oma kontaktihenkilö Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä erotti jyvät akanoista. Monilla poliitikoilla oli mahdollisuus sulkeutua Tehtaankadun suosioon, mutta vain kaikkein tärkeimmät saivat ikioman kotiryssän. Kontaktin, jonka kanssa seurusteltiin myös "perhepiirissä".
Nyt nuori, ikänsä vuoksi kotiryssäjärjestelmän ulkopuolelle pudonnut Brax tivasi virallista tutkimusta suomalaispoliitikkojen rähmällään olosta. Brax rinnasti asian vuoden 1918 tapahtumiin, joiden selvittely lähti liikkeelle valtioneuvostosta.
Pääministeri Paavo Lipposen vastaus kuului, ettei hallituksella ole Braxin kaipaamia suunnitelmia. Lipponen siirsi vastuun historian tutkijoille. Hän oli hankalassa välikädessä. Jos hän lupaisi virallisen tutkimuksen, hän usuttaisi samalla tutkijat käymään käsiksi valtiojohtoon. Heidän olisi iskettävä ensiksi kyntensä Urho Kekkoseen ja Mauno Koivistoon.
Kotiryssäjärjestelmällä oli nimittäin korkeimman mahdollisen valtiojohdon epävirallinen siunaus. Se ei koskaan paheksunut ainakaan julkisesti läheistä yhteydenpitoa Tehtaankadun lähetystön henkilöstöön, vaikka moni suomalaispoliitikko ylitti mielistelyssään sovinnaisuuden rajat. Saattaapa jopa olla, että itse Kekkonen synnytti omalla esimerkillään koko omalaatuisen seurustelukulttuurin, jonka olemassaoloa on vaikea hyväksyä ja tajuta ajasta irrotettuna. Ei sen puoleen, kyllä järjestelmä nosti karvat pystyyn myös sen kulta-aikana niiden keskuudessa, jotka siitä tiesivät mutta jotka eivät olleet itse siinä osallisina.
Syynä on se, että Suomen valtiollinen johto ja muut järjestelmän piiriin kuuluneet poliitikot pelasivat upporikasta ja rutiköyhää antaessaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen emissaarien ja KGB:n vakoilijoiden uida liiveihinsä. He päästivät Tehtaankadun edustajat niin lähelle, että nämä katsoivat oikeudekseen sekaantua avoimesti Suomen sisäisiin asioihin. Kekkosen päiväkirjat ovat puistattavaa luettavaa tässä suhteessa.
"Olen valmis yhteistyöhön vaikka pirun kanssa, jos se ottaa huomioon meidän ulkopoliittiset etumme, ja torjun vaikka enkelin, jos se ei", Kekkonen selitti kylmää poliittista toimintafilosofiaansa 1.1.1963. Kekkosen toimia arvioidessa kannattaa kuitenkin pitää koko ajan mielessä se, että hän oli kaikesta huolimatta pohjimmiltaan isänmaallinen mies.
Koiviston toimintatavat presidenttinä olivat hienovaraisempia ja pidättyvämpiä. Hän ei rakentanut Suomen idänsuhteita samalla tavalla itsensä varaan kuin Kekkonen, mutta kyllä hänkin hoiti yhteyksiä suoraan Moskovaan oman kotiryssänsä avulla niin sanottua puoluelinjaa pitkin - ohi Neuvostoliiton virallisten Helsingin-edustajien. Se vaikutti tarkoituksenmukaiselta ja tehokkaalta toiminnalta, vaikka sisälsikin riskejä. Viestithän eivät kulkeneet vain Helsingistä Moskovaan. Myös Nkp ja sen edustajat saivat hyvinkin yksityiskohtaisia tietoja Suomen huipulta ja pääsivät kurkistamaan presidentin sisimpään.
Brax sanoi eduskunnassa, että nykyiselle sukupolvelle on epäselvää, mitä koko kotiryssäjärjestelmä tarkoitti. Hän ei ole näköjään ehtinyt politikoinniltaan ja arkiaskareiltaan lukea viime vuosina ilmestyneitä poliittisia muistelmateoksia, suomalaisia ja venäläisiä. Ne kertovat häkellyttävän suorasukaisesti, miten suhteita hoidettiin suomalaispoliitikkojen ja Tehtaankadun puoluemiesten kesken.
Kotiryssistä löytyy ilman varsinaisia tutkimuksiakin jo nyt aikalaisdokumentteja ällistyttävän paljon. Ei järjestelmä ole ollut koskaan mikään salaisuus. Kekkosen päiväkirjojen ja Juhani Suomen Kekkos-kirjojen lisäksi muun muassa Viktor Vladimirovin muistelmat ovat herkullinen lähde. KGB:n kenraalina tunnetuksi tullut brittityyppinen viiksiniekka kertoo yksityiskohtaisista keskusteluistaan tasavallan presidentin kanssa Suomen politiikasta, presidentinvaaleista ja presidentin asemasta - Koivistojen keittiössä.
Kekkosen kotiryssänä toimi muun muassa Mihail Kotov. Kova ja härski Vladimir Stepanov oli enemmän kuin kotiryssä. Hän yritti ohjailla Kekkosta, kun Kekkonen antoi siihen tilaisuuden päästämällä Stepanovin iholleen.
Jos rähmällään oloa ryhdyttäisiin tutkimaan Braxin tarkoittamalla tavalla, edessä voisi olla kansallinen järkytys. Tutkimuksen apposelleen avaama poliittinen toimintakulttuuri vaikuttaisi pöyristyttävältä tämän päivän valossa. Suomalaisten voisi olla vaikea hyväksyä sitä, kuinka syvällisesti Tehtaankadun edustajat saivat esittää käsityksiään Suomen hallitusratkaisuista, ministerivalinnoista ja Suomen politiikasta. Moskova ei saanut tahtoaan sellaisenaan läpi, mutta sen ääni kuului Suomen sisäpolitiikassa pelottavalla tavalla.
Kekkosta ja hänen toimintatapojaan kohtaan osoitettu kasvava kriittisyys on jo antanut esimakua siitä, mitä voisi tapahtua, jos totuuskomissiolinjalle mentäisiin. Vaikka Suomi on pystynyt hoitamaan yleisesti ottaen hyvin idänsuhteensa, kotiryssäaikaisen poliittisen johdon toimintatavat kestävät huonosti päivänvaloa. Maan nykyinen johto edustaa sukupolvea, joka on kasvanut ja kannuksensa hankkinut silloisessa poliittisessa kulttuurissa.
Kenties se on itsekin ollut osallisena tai silminnäkijänä operaatioissa, joissa oikean ja väärän rajaa ei vedetty niin kuin se tehdään nyt. Sen on vaikea olla arvioimatta Stasi-listojen julkisuutta ja totuuskomissioita tätä taustaa vasten.