Saksalainen 1970-luvun terroristi vapautuu vankilasta perin juurin muuttuneeseen maailmaan. Hänen edustamansa terrorismin sukupolvi kyettiin eristämään, mutta uudet haasteet ovat paljon vaikeampia.
Brigitte Mohnhauptin nimi on, Saksaa ehkä lukuun ottamatta, ehtinyt kadota lähes kaikkien mielestä niinä 24 vuotena, jotka tämä saksalainen terroristi on viettänyt vankilassa. Sen sijaan Baader-Meinhof -ryhmä tai RAF eli Punainen armeijakunta ovat yhä muistissa niillä, jotka seurasivat 1970- ja 1980-luvuilla kansainvälisiä uutisia. Samoista muistilokeroista löytyy Hans Martin Schleyer, saksalainen teollisuusjohtaja, jota 1977 pidettiin 45 päivää siepattuna ja sitten murhattiin.
Schleyerin tapaus kertoo ehkä parhaiten siitä, kuinka epätoivoisen harhaisia Baader-Meinhof -ryhmän tavoitteet ja keinot olivat. Ryhmän oli määrä paljastaa yhteiskunnan väkivaltainen perusluonne. RAF valitsi uhrikseen kapitalismin symbolina teollisuusmiehen, mutta se tulikin paljastaneeksi vain oman väkivaltaisuutensa ja täysin todellisuudesta vieraantuneen maailmankuvansa.
Mohnhaupt ei ole ainakaan julkisesti katunut tuolloista toimintaansa. Kun Mohnhaupt kohta vapautetaan, hän kuitenkin astuu maailmaan, jossa 1970-luvun terrorismin lähtökohdat tuntuvat kertovan kauan sitten kadonneesta ajasta.
Punaisen armeijakunnan juuret olivat 1960-luvun opiskelijaradikalismissa ja Vietnamin sodan vastaisessa liikkeessä. Asteittain siitä kehittyi terroristiryhmä, joka ajautui yhteiskunnan ulkopuolelle ja sitä vastaan. Se kykeni perustelemaan toimintansa ideologisesti itselleen, ja kaikkien ääriliikkeiden tapaan se uskoi olevansa asiassaan oikeassa.
Ryhmästä kuultiin viimeisen kerran 1998, jolloin RAF:n jäänteet kirjeellä ilmoittivat toimintansa loppumisesta. Tuolloin se yhä puhui "vapautustaistelusta", mutta valitti virheekseen, ettei aseistautuneen ryhmän seuraajaksi perustettu poliittista järjestöä.
1930-luvulla poliittinen äärimmäisyysliike kykeni keskittämään Saksassa kaiken vallan itselleen, tunnetuin seurauksin. 1970-luvun läntisessä Euroopassa sellainen ei kaikeksi onneksi enää ollut mahdollista. RAF ei koskaan kyennyt eikä pyrkinyt joukkoliikkeeksi. Se oli pikemminkin ideologinen harharetki, jonka kehitystä auttoi myös tuki silloisesta DDR:stä
Koska RAF koostui pienestä määrästä yksilöitä eikä uusia jäseniä virrannut mukaan, Länsi-Saksan poliisi pystyi ajan oloon tukahduttamaan koko terroristiryhmän. Sen johtohahmot päätyivät vankilaan, missä liikkeen "ensimmäisen sukupolven" kärkinimet tekivät itsemurhan. Kun ryhmä lopullisesti hiipui 1990-luvulla, sen saldoksi jäi noin 50 surmattua ihmistä ja täydellinen aatteellinen umpikuja.
Noilta vuosilta muistetaan myös Italian vasemmisto- ja oikeistoterrorismi, ihmissieppaukset ja pommi Bolognan rautatieasemalla. Italiankin väkivalta hiipui pois.
Terrorismin nykyinen aalto on ikävä kyllä paljon vaikeampi ja mutkikkaampi tapaus. Se toimii kansainvälisesti, se rekrytoi uusia jäseniä jatkuvasti, eikä se kavahda vaan pikemminkin tavoittelee suuria määriä sivullisia uhreja. Taustalla on motiivina sekä vihaa että uskonnollis-poliittista turhautumista.
Toimivin opetus Baader-Meinhof -ryhmän ajasta ei ehkä sittenkään liity onnistuneisiin poliisioperaatioihin, vaan siihen, että terrorismin todellinen kitkentä edellyttää sen kasvualustan ja aatteellisen perustan kuihtumista.