Huono ihminen, huono ihminen, huusivat neliön muotoiset tötteröt kuorossa perään, kun ne sivuutti Rotuaarilla uhraamatta niille ajatustakaan. Syyssateessa seisovilla ehdokaslistoilla puisteltiin päitä: siinä menee joku, joka ei välitä tulevaisuudestaan. Ehdokas, joka ilmoitti postiluukusta tipahtaneessa lehdykässä ajavansa juuri minun etujani, työnsi alahuultaan pitkälle lätsähtäessään paperinkeräyslaatikon pohjalle pizzamainoksen viereen.
Ei näin. Sitä hokee myös ääni omassa päässäni. Sillä kyllä kovempaankin kaaliin on jo painunut, että politiikka on tärkeää ja äänestää pitää. Tällaisia asioita ei ole syytä ohittaa henkinen keskisormi pystyssä.
Tärkeiden yhteisten asioiden hoito -- sitä politiikka on sanakirjassa. Omassa päässä se jostain syystä yhdistyy vain kohkaamiseen parkkipaikoista ja liikekeskuksista. Ja siihen, että kun joku putoaa torinrannan laiturilta kolmen promillen humalassa veteen, syytetään a) laiturin kaiteettomuutta ja b) alkoholiverotusta.
Ja että kun en pöljyyksissäni ymmärrä suojella omaa päätäni aina liikkuessani paikasta toiseen, pannaan koneisto laatimaan selvityksiä ja esityslistoja siitä, voidaanko minua sakottaa. Tai voitaisiinko kypärä ehkä liimata päähäni kiinni.
Pari--kolmekymppisten sukupolvella on kuulemma ongelma: yhteiset asiat eivät kiinnosta. Mutta ehkä se on niin, että asiat eivät tunnu yhteisiltä. Ne eivät hetkauta. Vaalipaneeleita seuratessa tuntuu siltä, että muoto on paljon tärkeämpi kuin sisältö.
Kun tosielämässä leivottaisiin nyrkkiä pöytään ja miekkailtaisiin asioista naama punaisena, poliittisella jargonilla ilmaistaan, että rakennemuutos tuo mukanaan haasteita, joihin vastaamiseksi vastapuoli ei ole pystynyt osoittamaan konkreettisia toimintalinjoja. Jos asioita ei tunne omakseen, on melko lailla sama, kuka niistä istuu päättämässä.
Yhteiskunnallisesta valveutuneisuudesta saarnaaminen on silloin kuin marssisi kapinoivan murrosikäisen huoneeseen oveen teipatusta "painu hiiteen" -kyltistä välittämättä ja sanoisi, että tiedätkö, tunteistaan on hyvä puhua.
Mitä on yhteiskunnallinen valveutuneisuus? Se käveli viime viikolla vastaan puistossa kainalosauvoilla ja tukevassa laitamyötäisessä kulkevan ikämiehen hahmossa. Tämä tuiskahti äkkiarvaamatta pyrstölleen ja jäi maahan istumaan.
"Tarvitsetteko apua?"
"Älä soita mihinkään."
"Ei kun kysyin, että tarvitsetteko apua."
"Et soita apua."
"No, en en. Sitä vaan, että voin auttaa ylös."
"Missään nimessä et soita apua."
Selväksihän se tuli. Kun olin polkaisemassa pyörääni liikkeelle, melkoisessa tuiterissa oleva mies vielä totesi ikään kuin anteeksi pyydellen: "Katsopa, kulta pieni, kun ei tässä ole kysymys siitä, että soitetaan apua. Pohjimmiltaan tässä on kysymys politiikasta. Siitä, hoidetaanko vanhuksia hyvin vai ei."