Ihan tässä nousivat viime maanantaina karvat pystyyn, kun kuunteli marmatusta Oulun kaupunginvaltuustossa.
Erityisesti sosiaalidemokraatteja tuntui pelottavan päätöksenteko.
Nyt jo? Eihän tämä valtuusto ole ollut vallassa montakaan kuukautta.
Valtuustossa surkuteltiin, kuinka oululaiset vaaleilla valitut päättäjät joutuvat äkkiä ratkaisemaan, miten palvelut järjestetään.
Tarvitseeko Oulussa sulkea terveysasemia vai ei? Tarvitaanko meillä laajempia hyvinvointikeskuksia vai ei?
Kaupunginjohtajakin tuntui tuskastuvan jo moiseen päättämättömyyden haikailuun kysymällä, että uimarantojen lakkautuksillako vaikeasta taloudellisesta tilanteesta selvitään.
Viranhaltijat kaipaavat linjauksia tämän kevään kuluessa, jotta ensi vuoden talousarvio päästään tekemään uudelta pohjalta.
Nykyisellä menolla Oulu velkaantuu kiihtyvällä vauhdilla.
Jos joku näkee tällaisessa menossa tunnelin päässä valoa, se valo on varmasti vastaantulevan malmijunan valo. Siinä käy huonosti.
Sosiaalidemokraattien tarjoama malli Oulussa on se, että mennään vanhaan malliin.
Se ei ole elävän tulevaisuuden malli vaan hitaan, tuskallisen kuoleman malli.
Voihan olla, että puolue tarjoaa meille oululaisille omaa malliaan – hitaan näivettymisen mallia. Muuhun puolue ei pysty.
Mieleen tulevat 1960-luku, SDP ja Mauno Koivisto.
Rusettikaulainen satamajätkä oli devalvoimassa Suomen markkaa kolmanneksella, jotta vientiteollisuus, lähinnä paperiteollisuus, pelastuisi.
Kansalaisille se merkitsi sitä, että auton ostoa piti lykätä vielä vuosiksi, kun niiden hinta nousi yössä tuon kolmanneksen.
Joka tapauksessa viimeistään tuosta alkoi Koiviston kansansuosio nousta humisten. Pian hän oli jo pääministeri. Suosio kesti Suomen Pankin kautta presidentiksi asti.
1980-luvun alussa kansa suorastaan tungeksi Koiviston vaalikampanjan tilaisuuksiin täällä Oulussakin. Juhlasalin ovet ja ikkunat notkuivat, kun Manu tuli käymään.
Eivät ole tainneet tämän päivän demarit kokea moista kuin silloin lapsuudessaan Koiviston kiertueella.
Siinä oli Koivistossa kansan silmissä mies, joka uskalsi päättää. Historiankirjoittajat ovat sittemmin tehneet Koivistosta jahkailijaa, mutta mitä siitä.
Suomen talous pelastui. Oli varaa keksiä peruskoulut ja terveyskeskukset.
Jotakin samanlaista uskallusta kaipaisi oululaisilta sosiaalidemokraateilta nyt.
Kokoomuksen suosio nuorten keskuudessa johtuu paitsi naureskellun kykypuolueen maineesta myös kyvystä tuoda puolue esiin ratkaisuja tarjoavana nuorekkaana vaihtoehtona.
Liika nuorekkuus saattaa tosin käydä sekin kalliiksi ainakin Jyrki Kataiselle. Hän voi vielä kompastua Himas-tulevaisuuteen, kunhan koneisto pääsee oikein liekkeihin.
Toki oululaisdemareista löytyi manumaista otetta ”tarttis tehrä jottain”, kun valtuustoryhmän riveistä kaivattiin viranhaltijoilta selkeää leikkauslistaa.
Vasemmalla ei ilmeisesti tiedetä, mitä ollaan tekemässä. Ei leikkaamassa vaan uudistamassa toimintatapoja.
Kannattaa demareidenkin katsoa kalenteria. Mitä pitemmälle ratkaisuja lykkää, sitä lähempänä ovat seuraavat vaalit.
Päättämättömyys ei ole yksin valtuuston ongelma.
Yhdyskuntalautakunnassa on kohta mietitty kuukauden päivät, hankitaanko Poikkimaantien sillan vaatimat maat vai ei.
Kannattaisi kurkata torstain Kalevan sivulle 3, miten liikenne sujuu nykyään Oulujoen yli.
Jos kaupungin mailla pysytään, niin vedetään kuusikaistainen silta Hupisaarten yli.