On erinomaista, että EU:n ympäristöministerit saavuttivat yksimielisyyden kasvihuonekaasujen päästörajoituksista. Sovun toimeenpano kirpaisee myös Suomessa, mutta kipeitä ratkaisuja ei voi välttää.
Tiedot ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta tarkentuvat koko ajan, eikä tulevaisuudenkuva ole muuttunut yhtään aiempaa valoisammaksi. Muutoksen pitkäaikaiset vaikutukset ovat sekä ympäristölle että maailmantaloudelle raskaasti miinusmerkkisiä.
Viime syksynä Britannian hallitukselle raporttinsa jättänyt taloustieteilijä Nicholas Stern esimerkiksi arvioi, että pahimmillaan ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa jopa 20 prosentin pudotuksen globaaliin bruttokansantuotteeseen. Toinen merkittävä näkemys raportissa oli, että jos toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi ryhdytään nyt, selvitään vielä pienin kustannuksin.
Muutosta hidastavista toimista päätettäessä on pohjimmiltaan kyse siitä, kuinka pitkälle tulevaisuuteen päättäjät katsovat vastuunsa ulottuvan: vuoden, neljän vuoden vai vuosikymmenten päähän.
Kaikkein parasta olisi, jos kasvihuonepäästöjen kuriin saamisesta sovittaisin sitovasti maailmanlaajuisesti . Kioton sopimuksen kohdalla siihen ei päästy, mutta silti sopimus on ollut hyödyllinen.
Jos maailmanlaajuinen sopiminen ei onnistu, jonkun täytyy toimia edelläkävijänä. Se rooli sopii luontevasti demokraattisista teollisuusmaista koostuvalle Euroopan unionille. EU:n ympäristöministerien tiistainen päätös vähentää kasvihuonekaasuja viidenneksellä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä osoittaa koko unionilta vastuullisuutta. Tätä nykyä EU tuottaa maailman kasvihuonekaasuista vajaat 15 prosenttia.
Olennaista on myös se, että EU:n ratkaisu lisää paineita päästörajoituksiin muualla maailmassa, etenkin Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Siksikin pitää toivoa, että nyt saavutettua yksimielisyyttä ei romuteta EU:n tulevassa huippukokouksessa, jonka on määrä sanoa asiassa viimeinen sana.
Suomen kannalta sovusta jäi ikävä jälkimaku. Suomi ehti leimautua uuden tavoitteen vastustajaksi ja luiskahti aivan omasta syystään lyhytnäköistä ilmastopolitiikkaa ajavien maiden leiriin Puolan ja Tshekin kanssa. Sellaiseen ryhmään meidän ei pitäisi missään nimessä kuulua.
Pääministeri Matti Vanhanen sanoi viime sunnuntaina, että EU:n päästövähennystavoite voi pahimmillaan viedä Suomen raskaasta teollisuudesta jopa 60 000 työpaikkaa. Tuohon lukuun on päädytty Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen laskelmissa, mutta laskelmaa ei ole viisasta ottaa kirjaimellisesti.
Huoli työpaikoista on aiheellinen, mutta samalla vaikuttaa siltä, ettei pääministeri tunne oman puolueensa vaaliohjelmaa. Sen mukaan Suomen on tuettava EU:n tavoitetta kasvihuonekaasujen vähentämiseksi vuoteen 2020 mennessä 20 prosentilla vuoden 1990 tasosta. Juuri sellainen päätös Brysselissä tehtiin, ja siihen Suomenkin on syytä sopeutua, kuten ilmeisesti tapahtuukin. Vaikka Kioton velvoitteet olivat jo Suomelle raskaat, ei maa ole niiden vuoksi ahdinkoon ajautunut.
Kannattaa myös pitää mielessä, ettei kasvihuonepäästöjen vähentäminen jää tähän. Rajat voivat muuttua vain kireämpään suuntaan. Asiantuntija-arvioissa puhutaan 50--60 prosentin, jopa 80 prosentin vähennystarpeista puolen vuosisadan aikana. Suomen on syytä tehdä välttämättömyydestä hyve monien muiden sen kaltaisten maiden tavoin.
EU:n osuus kasvihuonekaasujen päästöistä on vajaat 15 prosenttia.