Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
Yleisen käsityksen mukaan globalisaatio on merkinnyt markkinamekanismin ylivaltaa, joka taas on korostanut yksityisiä yrityksiä ja rahastoja omistajana valtionyhtiöiden sijasta. Todellisuus ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, vaan maailmantaloudessa on kasvanut valtiollisten sijoitusrahastojen (sovereign wealth funds) merkitys. Ensimmäiset niistä perustettiin jo 1960-luvulla, mutta viime vuosina niiden kasvu on saanut uutta vauhtia.
Kansainvälinen talous on kokenut viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana erityisesti Kiinan ja toissijaisesti Intian nopean kasvun ansiosta harvinaisen pitkän nousukauden. Tämä on taas lisännyt raaka-aineiden ja energian kysyntää, mikä on nostanut niiden hinnat poikkeuksellisen korkealle. Öljyn tynnyrihinta on käynyt jo 100 dollarin pinnassa. On tapahtumassa massiivinen varojensiirto perinteisistä teollisuusmaista nouseviin teollisuusvaltoihin ja energian tuottajamaihin.
Nämä kehityssuunnat ovat luoneet uuden ilmiön: valtioiden omistamat sijoitusrahastot. Niihin kootaan varoja talouden korkeasta säästöasteesta, ylijäämäisestä valuuttavarannosta ja muista tuloista. Näille kasvaville varoille halutaan saada korkeampaa tuottoa kuin mitä kotimaiset sijoituskohteet tai muiden hallitusten arvopaperit voivat tarjota. Yhdysvaltojen talouden epävakaat näkymät ovat myös saaneet varsinkin Kiinan diversioimaan valuuttavarantonsa käyttöä. Sen varannon koko onkin massiiviset 1 430 miljardia dollaria.
Valtioiden sijoitusrahastojen tarkkaa kokoa on vaikea tietää, koska ne eivät useinkaan ole kovin läpinäkyviä. Yleisen arvion mukaan niiden kokonaispääoma nousee 2 500 miljardiin euroon. Suurin näistä rahastoista on Abu Dhabin investointiviranomainen, jolla on varoja 625 miljardin dollarin arvosta. Seuraavina ovat Norjan tulevaisuusrahasto 322 miljardia, Singaporen hallituksen investointiyhtiö 215 ja Kuwaitin rahasto 213 miljardilla dollarilla. Muita suuria hallituksen valvomia sijoitusyhtiöitä on Saudi Arabiassa, Kiinassa ja Venäjällä. Rahastojen arvon arvioidaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2010 mennessä.
Valtion sijoitusrahastoilla on siis kasvava merkitys maailmantaloudessa. Ne ovat yhteiseltä kooltaan jo suuremmat kuin paljon arvostelua osakseen saaneet vipurahastot (hedge funds). Toistaiseksi ne kuitenkin jäävät jälkeen valtioiden valuuttavarannoista - yhteisarvoltaan 5 600 miljardia dollaria - puhumattakaan eläkerahastoista ja muista institutionaalisista investoijista, joiden markkinointiarvo on 53 000 miljardia dollaria. Vaikka hallitusten omistamilla sijoitusrahastoilla on valvonnassaan merkittävä ja kasvava pääoma, niin silti niiden osuus koko maailman finanssijärjestelmässä on kuitenkin toistaiseksi vaatimaton.
Hallitusten sijoitusrahastoihin viime aikoina kohdistunut huomio johtuu itse asiassa politiikasta. Kun hallitukset tulevat mukaan kansainvälisille sijoitusmarkikinoille, niin niiden motiiveista ei voi varsinkaan autoritaaristen valtioiden kohdalla olla varmoja. Hyväntahtoinen tulkinta lähtee siitä, että hallitukset haluavat pääomalleen mahdollisimman hyvän tuoton sijoittamalla sitä mahdollisimman voitokkaasti. Taustalla väijyy kuitenkin koko ajan pelko, että sijoittavalla hallituksella on myös valtapoliittisia motiiveja: halu vahvistaa omaa voimaansa sijoittamalla energia- tai kuljetusyhtiöihin. Poliittisen jännityksen lisääntyessä näitä sijoituksia voidaan käyttää kiristyksen välineenä.
Tällaiset poliittiset pelot eivät ole uusia. Kun Kuwaitin hallitus osti vuonna 1988 viidesosan British Petroleumia, niin Englannin hallitus pakotti sen supistamaan omistusosuutensa puoleen tästä. Kun Abu Dhabin sijoitusyhtiö yritti pari vuotta sitten ostaa omistamansa englantilaisyhtiön kautta kuusi amerikkalaista satamaa, niin Yhdysvaltojen kongressissa nousseen voimakkaan vastareaktion vuoksi kauppa oli peruttava. Varsinkin venäläisen energiajätin Gazpromin pyrkimys hankkia osuuksia läntisissä energian tuottaja- ja jakeluyhtiöissä on herättänyt voimakasta poliittista huolestumista. Gazprom on jopa hankkinut osuuden EADS-lentokoneyhtiöstä.
Niin kauan kuin hallitusten valvomien sijoitusyhtiöiden kiinnostus kohdistuu pankkeihin ja muihin finanssiyrityksiin, niin suurempia ongelmia ei näytä syntyvän. Kiina on ostanut 10 prosenttia erittäin suuresta amerikkalaisesta Blackstone-sijoitusyhtiöstä tai kun se on hankkinut osuuksia amerikkalaisista ja eteläafrikkalaisista pankeista, niin hankinnat ovat menneet sangen sujuvasti. Mutta, kun Kiinan valtiollinen öljy-yhtiö yritti vuosikymmenen alussa ostaa amerikkalaisen Unocal-yhtiön, niin valtavan poliittisen melun vuoksi kauppa oli peruttava.
Maailman taloudellisten voimasuhteiden muuttuessa pääomavirrat Kiinasta, Intiasta ja öljymaista vanhoihin teollisuusmaihin tulevat kasvamaan ja niissä sijaitsevia yrityksiä joutuu uusiin käsiin. Tällainen kehitys on normaali seuraus maailmantaloudessa käynnissä olevasta rakennemuutoksesta ja teollisuusmaat oletettavasti tulevat myös itse siitä hyötymään.
Hallitusten investointiyhtiöiden päätösten poliittisia tarkoitusperiä ei voi kuitenkaan sulkea pois ja niitä on muun muassa energiaturvallisuuden vuoksi voitava valvoa. Tätä valvontaa ei ole kuitenkaan toteutettava pelkojen, vaan tosiasioiden pohjalta. Legitiimien turvallisuushuolien ei ole syytä antaa laajentua protektionismiksi nousevista maista tulevia julkisia ja yksityisiä sijoituksia vastaan. Esimerkiksi Saksassa ollaan jo kaavailemassa uutta lainsäädäntöä hallitusten investointirahastoja vastaan ja myös Englannissa on asiasta käyty huolestunututta keskustelua.