Kuntien ja valtion välistä tehtävien jakoa on vaikeaa muuttaa radikaalisti. Pieniä korjauksia voi tehdä, mutta kuntien laaja yhteistyö ja jopa yhdistyminen olisivat palveluiden paras tae.
Kuntien palvelurakenteen uudistus näyttää ainakin yhteen suuntaan mahdottomalta. Uudistamista ryhtyi torstaina pohtimaan valtiosihteeri Antti Mykkäsen (kesk.) johtama valtiosihteerityöryhmä. Mykkänen sulki heti kättelyssä pois mahdollisuuden, että uusia tehtäviä siirtyisi valtiolta kunnille. Selvää onkin, että kunnat ovat jo nykyisten velvoitteidensa kanssa helisemässä, jotkut suoranaisessa syöksykierteessä.
Monissa kunnissa valtuustojen liikkumavara taloudessa on olematon. Valtio määrittää niiden hoidettavaksi tulevat tehtävät yli 90-prosenttisesti. Mykkänen vaikuttaa kuitenkin liian varmalta siitä, ettei kuntien yhdistämisellä parannettaisi tilannetta. Muun muassa hänen esimiehensä, kuntaministeri Hannes Manninen on arvioinut toisin. Hänen mukaansa kuntien yhdistämisiä on jatkettava.
Esimerkiksi Manninen otti Helsingin naapurikaupunkeineen. Hän näkee siellä kalliiksi tulevaa päällekkäisyyttä. Siinä ministeri on oikeassa. Jos pakkoliitoksiin mentäisiin, valtiovalta voisi käyttää ensimmäiseksi keppiä pääkaupunkiseudulla. Vapaaehtoinen liittyminen on silti käytännössä ilmeisesti ainoa oikea menettely. Helsingissä ja sen ympäryskunnissa olisi käytettävä näissä asioissa järkeä, ja siinä riittäisi työmaata myös Helsingin uudelle kaupunginjohtajalle Jussi Pajuselle.
Myös pienissä kunnissa palvelujen turvaaminen vahvistuisi merkittävästi yhdistymisen ansiosta. Nykyisellään joku vähäväkinen kunta voi joutua pinteeseen, jos yksikin asukkaista tarvitsee kallista erityissairaanhoitoa. Laajempi asukaspohja jakaisi paremmin rasitusta.
Ehkä juuri erityissairaanhoito olisi tehtävä, joka pitäisi siirtää kunnilta valtiolle. Silloin Suomen väestöä kohtaavat onnettomuudet ja sairastumiset rasittaisivat kuntia nykyistä tasapuolisemmin. Samalla voitaisiin varmistaa kaikille kansalaisille yhtäläiset edellytykset vaativaan hoitoon. Nykyisellään hoidon saanti saattaa hidastua kohtuuttomasti kotikunnan jahkaillessa hoitositoumuksen kanssa. Jo muutaman päivän viivytys voi olla kohtalokas.
Sen sijaan esimerkiksi vaatimukset palo- ja pelastustoimen siirtämisestä valtion kontolle vaikuttavat toteuttamiskelvottomilta. Alaa koskevat päätökset vaativat tarkkaa paikallistuntemusta. Jos maksaja olisi keskushallinnossa, myös päätökset haluttaisiin tehdä siellä.
Kuntien toimiva yhteistyö on kaunis ja kannatettavin malli palveluiden turvaamisessa. Siinä vain on yksi ratkaisevan heikko kohta: kaikki pelkäävät naapurin hyötyvän puuhassa enemmän. Sellainen on tietysti naurettavaa, mutta valitettavasti edelleen jokapäiväistä todellisuutta. Yhteistyö takertelee liian monissa paikoissa.
Kovin auvoiselta tuntuu esimerkiksi ajatus, että kuntarajan erottaman kahden syrjäkylän lapset kävisivät yhteistä lähikoulua. Kuntien on vaikea sopia siitä, kumman kylän koulu jää eloon, vaikka rakennusten kunto ja kokokin ohjaisivat oikeaan ratkaisuun. Vaikeaa päätöksenteko on silloinkin, kun koulut ovat saman kunnan rajojen sisällä. Silloin päätöksiä on kuitenkin pakko tehdä. Usein niitä on tehtykin, vaikka koulukuolemat ovat kiistatta ikävimpiä muuttoliikkeen aiheuttamista lieveilmiöistä.
Mykkäsen johtaman työryhmän tehtävänä on nyt keksiä keinoja, joilla yhteistyötä lisätään ja tiivistetään aidosti. Uusilla valtiosihteereillä on ensimmäinen todellinen näytön paikka.