Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Presidentin vaalitavan haittavaikutukset ovat ilmeiset vaalitavan ja sen aiheuttaman yleisen kiinnostuksen ja yleisen hälinän laskiessa sumuverhoa perustuslain pykälien ja kansalaisten odotusten välille, kirjoitti professori Dag Anckar kuusi vuotta sitten. Hälinä mediassa ja julkisessa keskustelussa tuottaa virheellisen vaikutelman vaaliaktin kansallisesta merkityksestä.
Voiko sen paremmin sanoa. Sehän nähtiin nytkin.
Julkisuudessa kerrottiin kylläkin siellä täällä, ettei presidentin asema ole sama kuin ennen vuotta 2000. Samanaikaisesti välitettiin toisin keinoin paljon näkyvämmin aivan vastakkaista sanomaa: kaikki jatkuu niin kuin jo 1919 aloitettiin. Suuri kuvasarja kaikista tähänastisista presidenteistä koristi niin television vaalistudiota kuin lehtien pääsivuja. Kaikki hahmot samaa sarjaa samoin valtuuksin, vai mitä? Niin kuin mikään ei olisi muuttunut. Yleisradion puolifiktiivisen Presidentti-sarjan esittäminen vaalien alla välitti vähän samaa ajatusta.
Parempaan on ehkä päässyt vain se kustantaja, joka muutama vuosi sitten julkaisi komean kuvateoksen "Suomen hallitsijat, kuninkaat, keisarit ja presidentit". Siis presidentit samoja hallitsijoita kuin kuninkaat ja keisarit. Että tällaista kansanvalistusta.
Itse asiassa koko vaaliprosessi nykyisen julkisuuden saattelemana välitti käsitystä, että mikään ei ole muuttunut. Tavallisen valitsijan on vaikea ymmärtää, että noin suuri koneisto tuollaisin viestintäresurssein yleensä pannaan käyntiin, ellei olla valitsemassa todella merkittävää vallankäyttäjää.
Voi tietysti olla niitäkin, joille vaali oli pelkkä "kihelmöivää jännitystä" tuottava näytelmä samalla lailla kuin missikilpailu tai idoliäänestys. Voittaako suosikkini? En ole vakuuttunut, että tämän asenteen yleistyminen olisi demokratialle edullista. Kaupalliselle medialle se kyllä voi olla, rahaa kiertää aina vain enemmän.
Kun ehdokkaiden yhteisissä keskusteluissa käsiteltiin politiikan koko asia-asteikkoa, saattoi syntyä käsitys, että presidentiksi valittava voi tähän kaikkeen vaikuttaa. Keskustelu on tietysti aina hyväksi, mutta tämä foorumi oli väärä kattamaan noin laajaa alaa.
Kuunnellessani vaaliohjelmia jäin itse asiassa miettimään, kuinka hienoa olisi, jos esimerkiksi ulkopolitiikasta ja miksei muistakin keskeisistä politiikan asioista saataisiin keskustelemaan televisioon jossakin vaiheessa jokaisen puolueen kaikkein terävin kärki, ei siis automaattisesti puolueiden puheenjohtajia eikä presidenttiä tai tähän tehtävään pyrkiviä.
Paikalle kutsuttaisiin sanokaamme vaikka ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) komissaari Olli Rehn (kesk.), kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.), kansanedustaja Suvi-Anne Siimes (vas.), kansanedustaja Heidi Hautala (vihr.) ja kansanedustaja Eva Biaudet (r.). Siinäpä joukko. Mutta tämähän on toivetta vain.
Vaalikeskustelussa presidentti Halonen esiintyi vankkana laillisuuden puoltajana. Todellisuudessa, kun hän on pitänyt kiinni osallistumisestaan EU:n huippukokouksiin, siinä on ollut laillista vain se, että valtioneuvosto on kerran toisensa jälkeen taipunut hänet kokouksiin lähettämään. Perustelut presidentin osallistumisvaatimuksille sen sijaan ovat enimmäkseen oikeudellisesti kestämättömiä. On valitettavaa, jos kansan niukan enemmistön tuki Halosen uudelleen valinnalle vahvisti yleisössä virheellistä käsitystä tässä kohtaa.
Vaalitaistelun aikana puhuttiin presidentistä arvojohtajana. Vaalin jälkeen Halonen ilmoitti tehostavansa toimintaansa "arvovaikuttajana". Sellainen toiminta on todellisuudessa mahdollista vain, jos presidentti ei käytä lainkaan poliittista valtaa, jos hän antaa hallituksen hallita. Jos presidentti haluaa olla sekä arvovaikuttaja että poliittinen vallankäyttäjä, se voi viedä vain ristiriitoihin hallituksen kanssa. Eikä poliittinen järjestelmämme sellaista siedä.
Jos taas presidentistä tulee pelkkä arvojohtaja tai -vaikuttaja, välitön vaali on sopimaton, toisin sanoen liian raskas menettely tällaisen johtajan asettamiseen. Siihen riittää kevyempi menettely, jollaiseen maailmalta löytyy malleja.
Äskeisen vaalitaistelun suurin häviäjä ei ollut keskusta eikä pääministeri Vanhanen, vaan ikävimmät kuhmut sai Suomen valtiosääntö. Tarkoitan sitä seikkaa, että pääministeri yleensä asettui presidenttiehdokkaaksi ja sitä, millä tavoin hän tätä perusteli. Hän sanoi siihen tapaan, että presidentin tehtävä on kuitenkin verrattuna pääministerin tehtävään valtakunnan ykkösvirka. Tällaista vastuunsa tuntevan pääministerin ei tulisi sanoa.
Nykyisen valtiosäännön tarkoituksena on nostaa pääministerin tehtävä valtakunnan poliittiseksi ykkösviraksi. Se merkitsee, ettei siitä lähdetä tavoittelemaan muita tehtäviä - ainakaan kansallisella tasolla.
Matti Vanhanen on asialliseksi ja tasapuoliseksi tunnettu poliitikko, mutta lammasmaisuus pääministerin aseman puolustamisessa hänen kaudellaan ei tuota hyvää jälkeä valtiosäännön institutionaaliselle kehitykselle. Vanhanen on vastuussa kaikille seuraajilleen siitä, millaisena hän luovuttaa edelleen pääministeriyden.
Vihreiden ehdokas Heidi Hautala keräsi kaikki pisteet kotiin rehellisellä ja kriittisellä asennoitumisellaan presidentin tehtävään ja raikkailla linjaehdotuksillaan. Kun häntä kuunteli, oli pakko miettiä, oliko vasemmistoliiton strategiavalinta viisas. Kysymys ei ollut vain äänten keruusta vaan ennen muuta omien suuntautumisvaihtoehtojen esittelystä. Onko vasemmistoliitolla vielä omia vaihtoehtoja?