Uusi hallitus aikoo säilyttää Finnairin, Fortumin ja Nesteen enemmistöomistuksen valtiolla. Monista muista huomattavista teollisista omistuksistaan valtio sen sijaan luopuu tai ainakin vähentää niitä sopivan tilaisuuden tullen. Tällaisia omistuksia valtiolla on muun muassa jännittävän historiansa parhaan liiketuloksen tehneessä Outokummussa ja Kemirassa.
Vanhasen hallituksen aikeet istuvat kohtuullisen hyvin suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan pitkään linjaan. Tietyistä strategisista asemista on poikkeuksetta pidetty kiinni etenkin energiahuollossa. Yksityistämispaineet ovat sen sijaan vahvistuneet tältä kannalta vähemmän tärkeillä aloilla yhteiskunnallisten valtasuhteiden niin salliessa.
Pelkkää pragmaattista asioiden hoitoa valtionyhtiöpolitiikkakaan ei suinkaan ole ollut. Kuvaavaa on, että ensimmäinen yksityistämisaalto vyöryi vahvana 1930-luvun alussa oikeiston ja suurliike-elämän otteen vahvistuessa valtiovallasta. Yksityisen suurteollisuuden johtava edusmies Axel Solitander iski kiinni valtiolliseen teollisuuteen heti Svinhufvudin hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi 1930 noustuaan.
Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton ykkösjohtajana Solitander oli taustavoimiensa tuntemuksia seuraillen saarnannut pitkään valtionyritysten synnyttämistä kilpailu- ja markkinavääristymistä, joita hän ministerinä ryhtyi oikomaan yksityistämisohjelmallaan.
Nimenomaan metsäteollisuuden näkökulmasta ärsyttävin valtiollisista teollisuushankkeista oli pohjoissuomalainen Veitsiluoto, Solitanderin sanoin "metsähallinnon varovasti vaalittava ansariholhotti". Siitä pelättiin muodostuvan omistajalleen ja siten veronmaksajille pohjattomien taloudellisten menetysten lähde, joka silti subventoidulla toiminnallaan kykeni tehokkaasti häiritsemään yksityisten metsäyhtiöiden puunhankintaa.
Valtiollinen teollisuus näyttäytyi yksityiskapitalismin horisontista byrokratian ja kollektivististen joukkoliikkeiden -- työväenliikkeen ja agraarisen talonpoikaisliikkeen -- häiritsevänä tunkeutumisena talouselämään, eräänlaisena valtiososialismina, joka nautti yllättävän suurta kannatusta myös porvarillisissa piireissä. Muistettakoon, että ensimmäisen varsinaisen valtiollisen yhtiön synnytyksen takana oli suomettarelais-kokoomuslaisen Paasikiven johtama senaatti, joka osti syksyllä 1918 pörssiyhtiö Gutzeitin osake-enemmistön norjalaisilta osakkailta Suomen valtiolle.
Suuntaus ei ollut liike-elämän mielestä vaarallinen pelkästään monista käytännöllisistä syistä, vaan myös syvemmin koko talouden toimintadynamiikan kannalta. "Niin pian kuin valtion holhoava käsi tuntuu kaikkialla, tympeytyy koko ilmapiiri, sen raikkaus häviää ja talouselämän organismiin ilmaantuu sairauksia", mainittu Solitander analysoi.
"Valtiososialismin demobilisaatio" oli lääke, jota yksityiskapitalismin leiri tarjosi tautiin. Tämä tarkoitti valtiollisten yritysten yksityistämistä niin pitkälle kuin se oli poliittisesti mahdollista ja strategisesti järkevää.
Solitanderin ministerinä käynnistämää "demobilisaatiota" jatkoi hänen paikalleen hallitukseen kohonnut toinen teollisuuden eturivin lobbari, silloisen STK:n johtaja Axel Palmgren. Suuri lama tuli kuitenkin väliin; raharikkaita ostajia ei masentavan pulakauden tunnelmissa löytynyt yksityistettäväksi aiotuille yrityksille. Tätäkin oleellisempaa oli, että yksityistämisohjelma törmäsi vahvaan poliittiseen vastarintaan. Hanketta eivät vastustaneet vain sosiaalidemokraatit vaan myös maalaisliittolainen ja muu porvarillinen keskusta ja osa oikeistostakin.
Valtiollista omistusta puoltaneet vetosivat näissä yhteyksissä kärkkäästi ulkomaisen suurpääoman uhkaan. Kansainvälisten jättifirmojen ja rahamiesten pelättiin kaappaavan Suomelta sen oman talouden vahvistamiselle ja modernisoinnille elintärkeät teolliset kruununjalokivet: suuret metsävarat, sähköä tuottavan Imatran ja muut parhaat kosket ja Outokummun rikkaan malmin.
Solitanderilla oli uhkakuviin vastaus valmiina. Kysymys oli yltiönationalistisista harhoista, kuten hän todisteli: "Käsitys, että niin sanottu kansainvälinen pääoma istuu kita avoimena rajan tuolla puolen joka hetki odottaen pääsyä maahan nielaistakseen sen teollisuuden suuhunsa, on kuvana pelottava, mutta siinä ei ole siteeksikään perää. Päinvastoin on, kuten valtion taholla liiankin hyvin tiedetään, tällä kertaa mahdotonta saada vierasta pääomaa pitkäaikaisesti sijoittumaan maahamme ja suotuisinakin aikoina se on ollut sangen vaikeasti tänne houkuteltavissa."
Nämä todistelut eivät riittäneet aukaisemaan poliittista umpikujaa yksityistämisen tieltä. Tulokseksi tuli kompromissi, jonka sisältö on luettavissa eduskunnan 1931 hyväksymässä laissa valtionyhtiöistä. Laki mahdollisti valtion liikelaitosten muuttamisen osakeyhtiöiksi, joita oli hoidettava tavanomaisten liikeperiaatteiden mukaisesti.
Vaikka valtion oli lain mukaan omistettava 75 prosenttia uusista yhtiöistä -- tätä alhaisempaa osuutta lain läpimenolle välttämätön porvarillinen keskustaryhmä ei hyväksynyt -- privatisointiohjelma otti joka tapauksessa selvän askeleen eteenpäin. Olihan yksityistämistä joustavammin jatkettavissa, kun poliittiset voimasuhteet muuttuisivat suosiollisemmiksi. Sitä saatiin odottaa 1980-luvulle.
Silloin uudelleen virinnyt privatisointi katkesi hetkeksi 1990-luvun lamaan, mutta jatkui jälleen vuosituhannen taitteessa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.