pekka.mikkola@kaleva.fi
Helsingin Sanomien sunnuntailiitteen pääjutussa oli tunteita herättävä piirroskuvitus. Jättimäinen käsi on tarttunut virastolta näyttävään rakennukseen, tempaissut sen irti perustuksista ja nostanut yläilmoihin. Katsojat, ilmeisesti talon työntekijät, seisovat avuttomina valtavan montun äärellä. Muutama ihminen on jäänyt roikkumaan talon ikkunanpielistä.
Mitä on tapahtumassa? Kuvan alapuolella oleva otsikko sen kertoo: "Tämä virasto lähtee nyt Kainuuseen"
Kuva ja otsikko luovat vaikutelmaa äärimmäisestä vääryydestä: työyhteisö revitään irti sijoiltaan, ja mikä hirveintä, heitetään kaukaiseen korpimaakuntaan.
Juttu käsittelee valtionhallinnon alueellistamista, siis yksikköjen siirtämistä pääkaupungista muualle maahan. Artikkelin viesti on selvä: alueellistaminen on sekä perusteetonta että raakaa. Tosin minkään viraston siirrosta Kainuuseen ei ole päätöksiä, on vain valtiosihteeri Timo Reinan idea Suomen ympäristökeskuksen uudesta kotipaikasta. Ajatus ei ole saanut ilmaa alleen.
Alueellistaminen eli entiseltä nimeltään hajasijoitus on prosessi, josta on puhuttu vuosikymmeniä. Sen tuloksena on tähän mennessä ollut paljon enemmän selvityksiä ja aikomuksia kuin tuloksia. Ankara vastarinta on aina hyydyttänyt radikaalit siirtoaikeet.
Järin kovaotteisiksi ei uudelleensijoituksia voi väittää senkään perusteella, että pääkaupunkiseudulla on edelleen reilut 40 000 valtion työpaikkaa, joista keskushallinnossa 22 500. Tämän joukon palkat maksetaan koko maasta kerätyillä veroilla.
Jos halutaan esimerkkejä reippaammista otteista, niitä voi hakea muista maista tai Suomen historiasta. Esimerkiksi Virossa koko opetusministeriö siirrettiin joitakin vuosia sitten Tallinnasta Tarttoon. Britanniassa on menossa vuonna 2004 alkanut ohjelma, jossa Lontoosta siirretään 20 000 valtion työpaikkaa. Ruotsissakin alueellistuksessa on pitkät, vankat perinteet.
Suomen historian suurin alueellistamisprojekti toteutettiin 1800-luvulla, kun suuriruhtinas Aleksanteri I siirsi pääkaupungin, yliopisto mukaan lukien, pois Turusta. Päätös herätti tietysti porua. Esimerkiksi marsalkka Mannerheimin isoisän isä Carl Erik Mannerheim vastusti ajatusta jyrkästi ja syytti hankkeen puuhamiehiä "projektimaakareiksi".
Niin vain pääkaupunki siirtyi vajaat 150 kilometriä Pietarin suuntaan, Helsingforsiin. Se valitettavasti vain on maassa yhtä laidalla kuin on Turkukin. Esimerkiksi Ruotsi on paljon paremmin tasapainossa, kun merkittäviä keskuksia on kolme: Tukholma, Göteborg ja Malmön seutu.
Pakkomuutot eivät ole koskaan mukavia. Erityisen ikävää muutto on perheellisille, kun työtä pitää useimmiten löytää kahdelle ja jälkikasvu joutuu jättämään kaveripiirinsä. Siksi moni ei muuta vaan aloittaa uuden työpaikan etsinnän.
Näin käy aina, kun toimintoja sijoitetaan uudelleen tai lopetetaan. Eniten tätä on nähty yksityisissä yrityksissä. Muuttovirrat osoittavat, missä päin maata pakkomuuttoja on ollut useimmin.
Viime päivinä on hetkittäin tuntunut siltä, etteivät kaikki ymmärrä, miksi valtionhallinto on ylipäätään olemassa. Sitä ei ensisijaisesti ole luotu työntekijöitään varten vaan koko maata ja sen asukkaita varten. Jos jonkin yksikön siirtäminen Helsingistä pois on pitkällä jaksolla järkevää, niin sitten se on yksinkertaisesti syytä tehdä.