Yksityisissä yrityksissä johtajien ansiot tapaavat elää menestyksen mukaan, mutta valtiolla elo on tyynempää ja suojaisampaa.
Pörssin ulkopuolisissa valtio-omisteisissa yhtiöissä taantuma ei viime vuonna päässyt juuri johtajien palkkoja ja bonuksia puraisemaan.
Helsingin Sanomien selvityksen mukaan noiden yhtiöiden toimitusjohtajien palkat ja bonukset nousivat 3,5 prosenttia. Yhtiöiden pomot ansaitsivat keskimäärin 231 000 euroa. Vain muutamien ansiot alenivat. Pörssilistattujen yritysten johtajien palkat ja palkkiot putosivat sen sijaan kolme prosenttia.
Pörssin ulkopuolella johtajanpalkat tapaavat olla toki matalampia kuin pörssissä. Valtion omistamien pörssiyhtiöiden johtajat saivat HS:n mukaan viime vuonna keskimäärin 848 000 euroa palkkaa ja lyhyen jakson bonuksia. Summa on siis vielä paljon mellevämpi, mutta palkkaero pörssiin ulkopuolisiin yhtiöihin on myös looginen. Kyse on kuitenkin isommista yhtiöistä.
Silti kysellä voi myös pörssin ulkopuolisten yhtiöiden johtajakorvausten ja -etujen perään. Esimerkiksi maakaasun tuonnista ja tukkumyynnistä Suomessa käytännössä monopolina vastaavan Gasumin toimitusjohtajan saama korvaus oli palkat, bonukset ja maksetut lisäeläkkeet yhteen laskien viime vuonna 620 000 euroa.
On tietysti hyvä, jos valtio pystyy kilpailemaan hyvistä yritysjohtajista yksityisen sektorin kanssa. Valtionyritystenkin kohdalla pitää silti tehdä johtajien palkkalukemista muutamia peruskysymyksiä.
Esimerkiksi: Onko oikein ja kohtuullista, että yrityksen johtajan saama korvaus on 20, 30 tai 50 kertaa suurempi kuin alaisen?
Tuo kysymys yritetään yleensä vesittää pitämällä sitä naiivina tai tietämättömyyteen taikka kateuteen perustuvana ja viitataan siihen, että tuollainen on tilanne muuallakin. Siitä huolimatta kysymys on tärkeä esittää.
Tavallinen kansalainenkin ymmärtää ja hyväksyy sen, että johtaja saa työstään kovemman korvauksen kuin alainen. Meilläkin on vain käynyt niin, että johtajien palkat, palkkiot, bonukset ja muut edut ovat ajat sitten karanneet yli kohtuuden rajojen. Se voi kannustaa johtajia, mutta tuskin alaisia. Samalla ilmiö rapauttaa yhteiskuntamoraalia ja antaa pontta yleiselle palkkakilpailulle.
Suomessakin ahneuteen on ilmeisesti jo totuttu. Se on myös onnistuttu koristelemaan kauniilla kiertoilmauksilla, esimerkiksi "kannustavuudella" niin, ettei kohtuuttomuuksiin enää välitetä puuttua.
Silti ylisuuria johtajakorvauksia koskeviin peruskysymyksiin pitäisi yhä uudelleen tiukata vastauksia niiltä, jotka asiasta päättäjät. Valtio-omisteisten yhtiöiden kohdalla kyse on korkeista virkamiehistä ja poliitikoista.
Valitettavasti nuo vastuulliset vain useimmiten levittelevät käsiään viattomasti kuin italialaiset jalkapalloilijat, ikään kuin omistaja ei voisi yhtiönsä asioihin mitenkään vaikuttaa. Totta kai voi. Nykyhallituksessa katse kääntyy omistajaohjauksesta vastaavaan ministeriin Jyri Häkämieheen.
Tyhmä ei ehkä ole se, joka pyytää, korkeintaan ahne. Jotain olennaista on sen sijaan jäänyt ymmärtämättä siltä, joka maksaa.