Tähän maailmanaikaan ei vaikuta kummalliselta, kun porvarillinen hallitus perustaa omistusyhtiön kasvattamaan sopivissa tilanteissa valtion otetta kotimaisesta teollisuudesta.
Mitäpä on Solidium Oy sen rinnalla, että yksityisen omistuksen pyhyydestä pauhaavat republikaanit Yhdysvalloissa valtiollistavat finanssisektoria ja pian kai autoteollisuuttakin -- ja samalla sosialisoivat säätyveljiensä jättitappioita paisuttamalla valtionvelkaa kaikkien oppiensa vastaisesti. Tämä on sen sortin keynesiläisyyttä, jota markkinafundamentalistit julistuksissaan vihaavat, mutta käytännössä toteuttavat.
On varmaan epäreilua edes mainita Solidiumia samassa yhteydessä angloamerikkalaisen ideologisen ristiretken aiheuttaman talouskatastrofin kanssa. Ministeri Jyri Häkämiehen luomusta ei ole tarkoitettu pelastamaan asiansa huonosti hoitaneita yrityksiä tai tekohengittämään elinkaarensa päähän tulleita toimialoja. Toisekseen Häkämiehen Solidium näyttäisi asettuvan samalle pragmaattiselle markkinatalouden kansallisen puolustuksen linjalle, jonka alkukaari ulottuu itse asiassa tarkalleen 90 vuoden taakse.
Suomen edelleenkin suurin valtiollisen suurteollisuuden ryhmittymä sai alkunsa syksyllä 1918. Asialla eivät olleet edellisenä keväänä lyödyt sosialistit. Häkämiehen puolueveljen J. K. Paasikiven senaatti ostatti valtiolle enemmistön pörssiyhtiö Ab W Gutzeit & Co:sta, nykyisen Stora Enson edeltäjästä. Eikä maan suurimman yksityisen liikepankin KOP:n pääjohtaja Paasikivi ollut todellakaan piilososialisti tai edes valtiollisen talousohjauksen puolestapuhuja. Hän, kuten muutkin enimmäkseen liike-elämän ylimmästä johdosta lainassa olleet senaattorit olivat vankkoja kapitalistisen markkinatalouden kannattajia.
Paasikiven senaatin Gutzeit-kaupan julkistetut tavoitteet muistuttavat aika lailla Solidiumin taustamotiiveja. Perustellessaan lokakuussa 1918 Gutzeit-aikeitaan senaatti kehotti eduskuntaa kiinnittämään "vakavaa huomiota siihen, että ulkomaisissa rahamiespiireissä on havaittavissa pyrkimystä päästä käsiksi Suomen koskiin ja metsiin". Senaatin tietojen mukaan "kotimaassa ja ulkomailla on alettu käydä kauppaa maan suurimpien osakeyhtiöiden osake-enemmistöllä, jotka yhtiöt omistavat laajoja metsäalueita ja viljelysmaita, arvokkaita koskia ja suuria, monessa eri muodossa puunjalostusta harjoittavia teollisuuslaitoksia".
Gutzeit oli juuri tällainen yhtiö puolen miljoonan hehtaarin metsineen ja vesivoimareserveineen. Gutzeitin pääomistajat olivat kuitenkin norjalaisia, jotka muiden ulkomaalaisten tavoin halusivat paeta poliittisesti epävakaasta, väkivaltaisesta Pohjolan Balkanista.
Tässä suhteessa asetelma on nyt toinen: Solidiumin päätehtävä lienee pelastaa strategisia omistuksia vakaalle teolliselle omistajalle alennusmyynneiltä, joihin suomalaiset omistajat joko yksinkertaisuuttaan tai asiansa muutoin vain sotkeneina ovat olleet taipuvaisia ainakin takavuosina turvautumaan. Esimerkkejä tästä ei tarvitse etsiä Gutzeitin lähihistoriaa kauempaa.
Syksyn 1918 tilanne herättää tärkeän lisäkysymyksen. Kun tiedetään, että ulkomainen pääoma oli pakenemassa Suomesta, johtiko Paasikiven yritysjohtajasenaatti eduskuntaa harhaan luodessaan Gutzeit-kaupasta kuvaa suurena kansallisena puolustusoperaationa?
Näin kai osin tapahtui. Hallitusvalta ei voinut kertoa julkisuuteen kulissientakaisen kansainvälisen valtapelin yksityiskohtia.
Otetta Suomen metsä- ja vesivoimavaroista olivat tavoittelemassa sekä saksalaiset että britit, joista jälkimmäisillä oli entuudestaan vahvat intressit Suomen puutavaravientiin ja läheiset yhteydet Gutzeitin norjalaisiin omistajapiireihin. Berliini puolestaan vaati Paasikiven senaattia estämään vihollismaa Britannian etenemisen Gutzeit-oven kautta Suomeen, jonka horjuvat metsäfirmat ja rikkaat luonnonvarat kiinnostivat suuresti myös saksalaista teollisuutta.
Saksan pienen vasallivaltion poliittisen johdon oli tietenkin kuunneltava suojelijansa ääntä. Ostamalla enemmistön Gutzeitista Paasikiven senaatti katkaisi tien Berliinin pelkäämältä britti-invaasiolta. Ostamalla osakkeet nimenomaan Suomen valtiolle senaatti tuli samalla estäneeksi Ahlströmin ja Kymin hieromat Gutzeit-kaupat ja rauhoitteli näinkin Berliiniä, joka ei luottanut Suomen länsimielisten metsäpatruunoiden poliittiseen lojaalisuuteen.
Kotimaista yritysmaailmaa puolestaan rauhoiteltiin sillä, että valtion käsissä Gutzeit ei ollut enää vapaata riistaa saksalaisille liikemiehillekään. Näiden tiedettiin olleen kesästä 1918 lähtien liikkeellä ja nielaisevan "mitä eteen sattuu", kuten Kajaani-yhtiön suurosakas A. O. Kairamo yleisen huolen ilmaisi.
Vähemmän tunnettu piirre norjalaisosakkaille tuottoisassa ja valtiolle kalliissa Gutzeit-operaatiossa on yksityisen pankkiiriliikkeen Ab Allan Hjelt & Co:n rooli kaupan välittäjänä. Oman osansa saanut Hjeltin liike fuusioitiin vuotta myöhemmin Emissioni Oy:öön, jonka johdossa istuivat Paasikivi ja myös toinen vuoden 1918 senaattori, Suomen Pankin pääjohtaja Otto Stenroth.
Jos kuviossa oli kysymys siitä miltä näyttää, Solidiumin edelläkävijä syksyltä 1918 tarjoaa muun ohella ilmaisen varoittavan esimerkin pienten sisäpiirien vaaroista. Olisi hyvä, jos ei olisi aihetta sormeilla varmistinta aina kun ryhdytään puhumaan strategisista kansallisista eduista.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.